Leppeä kesätuuli, lähes pilvettömältä taivaalta paistava aurinko ja tyyni järvenpinta. Nuotion savu ja leppoisa jutustelu sen vaiheilla ja hiukan kauempanakin. Siinä puitteet Tapiolan juhannusjuhlaan ad 2026. Laavurantaan kokoontunut kyläläisten joukko oli tänä vuonna hiukan totuttua harvempi, mutta tunnelmat silti entisenlaiset.

Edelliset juhlijat, jotka jo olivat paikalta poistuneet, olivat jättäneet muistoksi ja merkiksi käynnistään muutamia kukkaseppeleitä, kuten keskikesän juhlijoille hyvin sopikin.

Jotakin oli kuitenkin, mikä puuttui menneisiin vuosiin verrattuna, hyttyset. Niinpä saimmekin istuksia ja jutella ilman, että olisi jatkuvasti tarvinnut huitoa noita inisijöitä loitommaksi. Pienen iltapuhteemme ohjelma muodostui kuin itsestään ja vanhaa tapaa noudatellen. Nuotiokahvin ja makkaran lomaan sopi hyvin tärkeimpien kuulumisien vaihto ja menneitten muistelu. Sai siinä Kirsti täyttää sumppipannua toiseenkin kertaan.

Niin, ja tietysti johonkin väliin mahtui myös Seijan lukema runo. Tuo samainen runo oli ymmärtääkseni lausuttu täällä useana vuotena aikaisemminkin, mutta minulle se oli vallan uusi ja tuntematon.

Kaikki tämä ja levollinen järvimaisema, vähitellen metsän latvojen taa painuvan auringon kilo lähes tyynen veden pinnassa loivat tunnun juhlasta. Ympärillä parasta kukintaansa ja vehreyttään kohti kallistuva luonto ja yöttömän yön läheisyys, vanhat muistot ja uusimmat juorut. Kaikki se tuntui kuuluvan asiaan juuri tuona iltana.

Mutta mukavallakin illalla on tapana loppua aikanaan. Aurinko oli jo sukeltanut metsän taa, kun väki vähitellen alkoi palailla kotiinsa. Taas kerran oli kokoonnuttu yhteen. Taas kerran oli vietetty yhteistä juhlaa kylänväen kesken.