Ninhän se taas olikit toi perjantaehtoo ja kyläkahvilan tianoilla tavallistaki tiiviimänolone kuhina. Tännään juhlistettas yhristykse kahrenkymene aastajjaan täyttymystä. Väkkee oli kokkoontunu oikeen ste reirustikki enemmä ko mitä oli näkkeen totuttu.
Siähe ei varmastikkan ollup piäninpänä syynä se, että Soinin Timo oli luppautunnu pittään julapuhheen Kylänväjelle ja enemmuuta tälle juur ste aikusenikkään ehtinelle yhristykselle.
Mutta ninkun tää kylän vilosohvi, tää Uurellaurilan Kalle, miälipittenänsä totes, tän kylän pellot o piäniä ja kivisiä ja toi järvikis ste sevverram matala, että ruutanakij joutuu uimaak kyljellänsä, ja sdavvuaks tänne ov valikoitunnu sten ni jääräpäinep porukka. Mutta taas parraana pualena oli stes semmone, että tällä jääräpäisellä ukkolaumalla o sikäli kipakkaa akkaväkkee, että ne kyä sannoo, ko o aika töihir ruveta.
Nin siis, tätä perinnettä kunnijoittain, Seijakip pisti Timon heti ruatuuj ja totes, että hän puhhuu enste, ihanku lämmittelyks, hiukkase tän kyläj ja tän yhristykseh historiasta.
Puhheesansas Seijas kerto, että tää yhristys o ninkim muutkim mukulat, ollu olemasa jo ennes syntymäänsä. (Ei hän kai ihas sten nois sanonnu, mutta tarkotti kumminki.)
Jo kahreksankymmenluvun loppupualella alko joukko kyläläisiä järjestääk kylällej ja ennenkaikkee sen mukuloillek kaikellaista pikkuhauskaa. Tähä lkuperäseep porukkaan kuluvat Toivolan Arja, Lemmetyisen Jaakko, Kulmalan Arto ja Anne ja Kuukan Seija ja Heimo.
Tällä porukalla pyäritettis step päivätoimintaa mukuloille kaupunkilta saarulla Tapiolan kentällä, kaupunkin nuarisotoimelta vuakratusa talviteltasa.
Se ok kuminkin nin, että ruakahalunlla ot tapana kasvaas syäresä, niettä täsäki heräs steh halu laajentaat toimintaa koko kylälle.
Parina vuatena kerättiir roinaa kyläläisen nurkista huutokauppaa varte. Täsä hommasa priimus moottoreina ja toteuttajina toimi Seija ja Arto, joista viimeksmainittum myäs meklas tavarat aikanaam mailmalle. Toimintaa jatkettiis stev vaihtelevalla intensiiviteetillä, nin kauan, että oli tullum marraskuul loppupuali vuanna kakstuhatta ja kaks. Sillos ster rekisteröitii tää jo pitkäät toiminnu porukka yhristykseks.
Ja paliom muutakis se Seija siinä toi julki, minen niitä kaikkia muista.
Kus Seija oli saanup puheensap puhutuks, hän sittet totes, että ny saat sittes sää, Timo puhua.
Ja kyä stä stej juttua tuliki, luanikasta ja täysiv vailla mittää virallisuuksija taikka poliittisia höpinöitä, tuli, ko lapin kapasta.
Koj jokkaisella, jokka siä oli, oli omat korvat mukana, emmää viitti täsä stäp puhetta senkummemmir repostelleen ruveta, totteenpahav vaa, että ehkä sen punasena lankana ol tää, mite erilaista tää elämisemmeno, ihmistä aatelle, o tua kaupunkipaikoisa, tähäm maalaikyllääv verrattuna. Viälä täälä voi poketan naapuriij, jos siä ny sattuu kettääk kotona ollee, ilman että hetikohta näytettäs, että tosta ov viis hirttä poikki, ko ei o ehrittys siivoot taikka ei satu olleen mittäät tarjottavvaa.
Ja että se torelline elämä ei os stes siä piänel lasiruurun takana, vaan se alkaa ja jatkuu siinä, kot toine ihmine rehvaa toise, ihas ste silmästä silääj ja napit vastatuste.
Ja että vaikka tää pikkukyläsä joskus hiuka harmittaakit tää toistet tarkkailu, nin seki ov vaa stes sitä, että pohjimmiltansa tunnetaaja jonkinsortiv vastuuta ja hualta toistenki elosta ja olosta.
Mutta sevverra Timo sentäs pliitas tätä liika ”herranpelkoseks” opetettua kansaa, että muistutti, ettei se sunkan tarkota, jos joku palio ääniä saa, oli ses step pualuet taikka ehrokas, että se oikeesa olis. Sehäm meinaa vaa sitä, että sen kolporttöörit o onnistunnu omasa tehtäväsänsä parhaite.
Puhheensap puhuttuansat Timo siirty sujuvasti paikalla olleen porukaj joukkoo, eikä siitä jutusta näyttännys stenkän puutetta tulevan.
Siinä viimestep paikallaoleviej joukosa stel lähti Timokij ja eikä ste ihat tyhjik kässil lähtennykkän.
Ja ninkun jo Napoleonni aikanansa totes, että armeija marssii mahallansa, nin tuntuu marssivan tää yhristyski.
Hannu oli siirtynny makkarakrillin viäreastä yhreks letunpaistoryhmän jäseneks ja Heimo taas ahkeroi krillin takana. Kummallakip pisteellä kävi koko ehtoos stes semmonek kuhina, että ei tarvinnuk kenenkän heitistä tumput suarina seistäp pököttää.
Kummallekir ryhmälle täys tunnustus siittä, että jaksovat heilua tuntikausia siinä kuumuuresa.
Siinä ehtoommittaap pirettiim myäski arpajaiset, jota varte tähäastisisa tillaisuuksisa oli myyty arpoja.
Pääpalkintonna oli voileipäkakku, jonka kuittas nimminsä Vinskan Aulis.
Mutta ninkun isosakik kirjasa toretaa, kaikella o aikansa aurinko alla. Ja nin stäs stel loppu tääki ehtoopuhre väjev vähitellp poistuesa paikalta.
Mutta yhtä varmaa, ko että Vesterpakammäki taas kerrah hiljeni, o se, että jokkainel lähti täältä sen yhren einee, yhrem muistov verrar rikkaampana, mitä tullu oli.
Veikko Kurki