Tapiolan Kyläkahvila sijjaittee eteläisesä Tyrvääsä Vesterpakanmäjellä, liki Uuslaurilan talloo. Ja olipa ste kolmas perjantaehtoo heinäkuusa ja taas oli palio kylämmiähiä, -naisista nyp puhumatikkan, kokkoontunnu paikalle. Tummap pilvet kiäretli taivaalla ja tuallontällön roiski vettä ja taas välliin koitti toi aurinkoki step paistaa. Ja keskellä kaiken tän kajahteli ilmoille Rampan Tiinan haitarin, millon riahakkan iloset, millon taas alakulosemmat säveleet, sammuen kaikeen tähä ympärillä olevaav vihotuksee ihanku osana sitä.
Ja ninku tavaks on tullu, tälläi heinäkuisina perjantaehtoina, taas kerra oli kokkoonnuttu yhtee, vahettaan kuulumisia, hörppään kahvetta ja nauttiin luanikkaasta yhresäolosta.
Se, että välillä vähä präiski tota vettäki, ei juurkan kenenkän viiliksiä päässyp pillaamaan. Siinä se ehtoopuhre kulu, välliin ropsi vettä, toistes stet taas koitti aurinkoki parraastansa.
Muttet Tiinan yksisksensät tarvinnum musisoinnista muretta pittää, laulutaitonep paikallissekakööri otti ihas stem miälihalulla ossaa ehtoopuhteen teemaan. Siinä sitä tuli muisteltua säveltej ja sanojem muarosa mummon kaappikellot sum muut vuasikymmentet takaset jutut. Koviv vaan näytti ikkääntyneeltä tää musisoiva sakki, siinä tuli ihas stev väkisinkim miälee tää säje, kello raksuttaa mennyttä aikaa…
Missäs se kyln nuarempi polvi o? Kyä sitäkis step pitäs saarav vähäset tulleem mukkaan, eres kattooj ja kuuleem mitä niittek kotokylä parraaks ollaa koittamasa.
Vähäiseltäpä näytti se nuartej joukko, mikä oli mukkaal lähtenny. Hiukkase enepi stä kuitenki oli, miltä täsä näyttää, mutta monta olis viälä lissää joukkoon mahtunnu.
Mutta tulipa site aikanaan taas loppu tällekkin ehtoopuhteellej ja väki alko vähitellev vähetä, vaikket ton Anjan kaveepannu viälä sunkan kuivahtaan ollup päässy.
Taas kerra oltiin nähty se, ettei kylän nin mahrottomaisokan tartte ollak ku siälä vaa o semmosia toimellsia ihmisiä, joillkka tää oma kylä ja sen hyvivvointi o siälä etupääsä asioittet tärkeyresä.
Veikko Kurki
