Kirjoittajan arkistot: Sastamalan Kylät

Kattilat täynnä puuroo…

Jo kymmenettä kertaa kokoontuivat Tapiolankyläläiset omaan puurojuhlaansa viime maanantain iltapuhteella. Väkeä olikin kerääntynyt Houhajärven Leirimajalle ainakin tuollaiset puolensataa. Tunnelma oli lämpimän kodikas, oltiinhan taas kokoonnuttu jokusen koronavuoden tauon jälkeen yhteen viettämään iltaa puuron kahvin ja mukavan yhdessäolon merkeissä. Joukossa oli myös lapsia ja nuoria perheitä sen verran, että vilinää ja vilskettäkin oli juuri sopivasti.

Jokaiseen kunnon puurojuhlaan kuuluu puuropuhe, ja parin lämmittelyksi luikautetun joululaulun jälkeen Seija hoiteli sen rutiinilla pois tieltä ja niin päästiin itse asiaan. Ja taas kerran todettiin yhdessä ja yhteisesti, että puuro oli hyvää ja sitä oli riittävästi.

Puuron jälkeen henkäistiin hetki ja oli vapaan sanan vuoro. Koska paikalle oli sattunut yksi senpäiväinen synttärisankarikin nimittäin Hannu, laulettiin hänelle tietysti onnittelulaulu. Seija luki uunituoreesta murrekirjasta kuvauksen illolaisten lumisodasta, ja Heimo lausui Eton runon suomalaisesta, joka tunnetusti ei vastaa kun kysytään ja kysyy kun ei vastata. Kellään muulla ei sitten mitään sanottavaa ollutkaan, noin julkisesti ainakaan, mitä nyt nurkassa jos toisessakin oli missä minkinlainen maailmanparannusprojekti meneillään.

Mutta niinhän se on, että siksi juuri tänne olikin kokoonnuttu, vaihtamaan kuulumisia ja viihtymään.

Kuten tuossa jo tuli sivutuksi, on korona-aika estänyt näitäkin tilaisuuksia ja perinteikäs uuden kyläläisen jakkara on sen vuoksi jäänyt luovuttamatta. Nyt Valtteri sai jakkaransa, hiukan myöhässä, mutta kuitenkin ajoissa siinä suhteessa, ettei vielä ole vallan siitä ulos kasvanut. Vapaan sanan jälkeen oli vielä tarjolla kahvia, jonka kylkeen sitten löytyi torttuja ja pipareita. Kaikkiaan oli tunnelma leppoisan rento, tänne kokoontuneet ihmiset näyttivät heittäneen arkihuolensa sinne jonnekin täksi yhdessäoloon pyhitetyksi iltapuhteeksi.

Yks kerta ei o kertaakan, kaks kertaa on tapa. Ja kolme kertaa, se onkis stej jo perinne

Tämän vanhan säännön mukaan voidaan siis puhua jo perinteiseksi tulleesta Tapiolankylän yhteisestä joulunajan avauksesta ja jouluvalojen virallisesta sytytyksestä. Jo kolmannen kerran valaisee loppusyksyistä pimeyttä Harjunpään Iston pihalla jököttävä kuusi, joka valaistuna hakee vertaansa näyttävyydessään. Lähes täysinäinen kuunmollika loistaa selkeältä taivaalta saaden hangen sinertämään. Tuulikin on unohtunut jonnekin kuin seurailemaan sivusta, että mitäs siellä nyt oikein on meneillään. Vähitellen alkaa kyläläisiä kokoontua paikalle. Pakkanen nipistelee poskia ja nenänpäitä, mutta se tuskin riittää kenenkää tunnelmia pilaamaan. Ollaanhan taas kokoonnuttu yhteisen joulunavauksen merkeissä. Lumi narahtelle askelten alla paikallaolevien liikkuessa pitääkseen itsensä lämpiminä ja rento puheensorina täyttää pihapiirin. Taas kerran syttyy marraskuisen pimeyden ja usvan keskelle valo ikäänkuin enteenä siitä, että kohta alkaa pimeyskin vähitellen vaihtua pitenevään päivään.

Viikolla satanut lumi antaa oman jouluisen lisänsä tähän kuutamoiseen pakkasiltaan. Paikalla olevat ”vaahtosammuttimen mittaiset” löytävätkin hetimiten ns. yhteisen sävelen ja lumi vain pöllyää heidän ottaessaan ilon irti kuusen ympäristön varjopaikoista ja tienpenkan suomista mahdollisuuksista mäenlaskuun. Aikuisemmat ottavat hiukan hillitymmin, glögimuki höyryää kädessä jos toisessakin, mutta juttu luistaa vähintäänkin yhtä liukkaasti kuin lasten haalarit tienpenkan kinoksessa. Siinä jossakin, glögin ja piparien välillä ehditään kokoontumaan kuusen juurelle yhteiskuvaan.

On kuitenkin muistettava, että tämäkin kylän yhteinen, jo perinteeksi muodostunut tapahtuma vaatii tekijänsä. Kuka keksi, että kylällä pitää olla oma, muista erottuva joulupuu, kuka hankki valot ja kuka ne ripusti paikoilleen? Idean isänä voidaan pitää Isto Harjunpäätä, joka jo jokusen vuoden ajan oli tuumaillut, että tuossapa olisi pihan syrjässä sopiva kuusi kylän yhteiseksi joulunajan maanmerkiksi. Kokonaan oma tarinansa olisi se, miten he sitten yhdessä Mäki-Laurilan Sakarin ja Ollin kanssa toteuttivat ajatuksen kyläläisten ja kaikkien ohikulkijoitten iloksi ja pimeän ajan piristykseksi.

Kolme tekijämiestä, Sakari Mäki-Laurila, Isto Harjunpää ja Olli Mäki-Laurila saatiin houkutelluksi kuusen juurelle hetimiten valojen sytyttyä.

VK

Tunnelmakuvia Sastamalan Kylämarkkinoilta 6.8.

Järjestyksessään kymmenennet Sastamalan Kylämarkkinat toivat sankoin joukoin markkinakansaa sunnuntaina 6. elokuuta Vammalan torille. Paikalla oli tuttuun tapaan kaupungin kyliä ja kylien yrittäjiä telttoineen ja kojuineen. Myös Tapiolankylä oli pystyttänyt telttansa keskelle toria ja kirjateemalla tottakai.

Markkinoiden vetonaulana oli tänä vuonna maajussipariskunta Niina Wunsch-Linkki ja Kalle Linkki, joita juontaja Tapio Riutta haastatteli luonnikkaaseen tyyliinsä. Markkinoiden musiikista ja rytmeistä vastasivat Kiikan Torvisoittokunta sekä Tyrwään Plikat, Jukka K. & Poppoo. Valtakunnan tason terveiset torille toi Suomen Omakotiliiton toiminnanjohtaja Marju Silander ja lajiesittelyssä torin reunalla oli frisbeegolf paikallisen seuran toimesta.

Alla vielä tunnelmapaloja kylien jokavuotisesta kokoontumisesta.

”Ku kauaj jyristää, nin vihronviimen sattaa”

Tää vanha ja puhkikulunnu juttu tuli miäleen viime perjantakin Kyläkahvilasa. Kahvila oli aukis stev viimestä kertaa tänä kesänä. Mutta se juttu menis stes sillai, että aikanaa, minem muista, millä vuasisaralla taikka -kymmenellä, muttei ste iha lähiaikoina kumminka, Männistöm muari yritti juutia poikiansa kuttupaimeneej ja pojjat eikum makas vaa sänkysä ja naureskeli muarim motkotukselle. Nis sillom muarilta meni ninsanotusti kuppi nurij ja hän ottija paiskas ämpärillisev vettä poikiem päälle. Pojjaat vaan tuumas, että ku kauaj jyristää, nin vihronviimen sattaa. Nin stä kävi tän heinäkuunki aikanna, lähes joka kerta oli jonkinsorttinne satteenuhka päällä, mutta aina se sentäs kiärsi, paitti tällä viimes kerralla stet tuli sitä vettäki.

Muute oli porukkaa liikkeellä taas ihas stek kiitettävästiv vaikkei kaikki viittinny sen satteen vuaks ihas stel loppuu asti ollakkan. Tais tulla ennätys ylleisöm määräsä. Ja ilahruttavaa tiätystikki oli taas se, että nuaria kyläläisiä ja perheitä oli huamattava palio.

Tän ehtoopuhteev viarailijana oli Lantulam porukkaa. Sikäläinek kyläpäällikkö puhu hiukas sten niittet touhuista ja eritotes ste just valmistumasa olevasta vaellusreitistöstä. Pittääpä joskus käyrät testaamasa sitäki.

Harmittavastit tää sare alko steh heti tän puhheem päälle, eikä se oikeen osannu kunnolla loppuaikanna loppuakkan. Kuv väki alko satteen vuaks pikkuhiljaa vähetä, jouruttii ehtoon kohokohta, voileipäkakun arvontakis stes suarittaa hiukan etuajjaasa ja ahristuksesa katokse alla, jote allekirjottanneelta se meni valla huamaamati. Satteesee oli kyllä varrauruttu sillai, että krilli- ja letunpaistoporukka oli väsänny ittellensä oman katoksej, josa oli hyvä jatkaa juhlakansam muanitusta vaikka vettä roippaskik ku… ni tiärätte kyllä. Katos oli stes sevverra reirun kokone, että osa porukasta pääsi sen suajaas saretta pittää. Ja entinek krillikatos palvelis stev valla sattensuajana.

Hiukkases semmone alavirreinet tunnelma jäi tästä viimesestä ehtoosta, mutta eihas se aurinkokan aina voip paistaa. Taas kerra o kiitokset annettava tällep piänellem mutta sitäkis sitkosemmallej ja toimeliaammallet talkooporukalle, joka taaskit tänä kesänä puski nää perjantakiehtoisek kyläkahvilatillaisuurep pystyyj ja hualehti, että kaikki pellaa ja tännet tulleet ihmiset viihtys paikalla mahrollisimmah hyvi. Taas tänäkiv vuanna tää porukka näytti, ettei ”ikä vika o, patti vika o”, sillä tää talkooporukka ei ok kylävväestä nuaremmasta päästä. Ja tiätystikki suurimmat kiitokset kuuluu viälä isäntäväjelle, Vesterpaka Kirstille ja Himperki Hannulle, jokka antaa vuaresta toiseep pihapiirinsä kyläläistek käyttöö.

Tämmösisä tunnelmisa lopeteltiit tän kesä kyläkahvilatoiminta. Ens vuanna stet taas uuret kuviot ja uuret kujjeet. Mutta varmaa on se kuiteski, että nää kaks kuuluu myäs enskesän heinäkuisii perjantakiehtoisii.

VK

Lauluehtoo Vestrpakammäellä

Päivämmittaa kyläm päällä kiärrelleet ja toisimpaikon hiukka vettäkit tipautelleet pilvet oli väistynny vähä pualemmas, ku kyläläiset ja palio muutakik kansaa alko kokkoontummaan viättään perjantakiehtoota mussiiki, kahveen, makkaraj ja muun pikkupurtavam merkeisä.Mitäs solis heinäkuu ja ehtoopuhre ilmah haitarin kesäehtoiseem maisemaa, ihankus siihek kuuluvana hiljaksee kajahtelevaa ääntä? Ei stem mittää. Tää juttu on stem myäs Tapiolasa huamattu ja yks niistä heinäkuisista perjantakiehtoista onkis step pyhitetty mainitulle instrumentille ja stet tiätystikkis siihellittyvälle yhteislaululle.Viime perjantakiehtoo olis stet tällane.

Ninkus stel luanno omina ääninä sulautu nin hilpeet ku haikeetkis sävelet ympäröivääm maisemaa ylleisö ottaesa ossaa pelimannim musisointii. Tuskimpa ne häirittivät kovinkan palio tänkän pikkumöki asukkeja, päivvasto, kai siäläkis step pistettiij jalaalla korreestik ku kerranki oli luanikasta mussiikkia kuultavisa.

Tällä kertaa oli Hannu jättänny viaraitte aineellistet tarpeittet tyyryttämise Sepo hualeks ja kyllä siinä yks miäs saikis steh häärätä ahkerasti. Väkkee oli ku helluntai epistolasa ja kaikilla oli nälkä, toisilla isompi ja toisilla stet taas piänempi. Mutta hyvi näky porukkaa sillä krilinkulmalla pihaa pyäriskelevä.

Jos stä piti Sepolla hoppua nin ei päässy toi Kirstikäv vallal laakereillansal leppää. Nimiek kerruu viaraskirjaaj ja arpojem myynti piti tän ikinuare yhristysveteraani kovinki kiireisenä koko ehtoon ajjaan. Sai siinä sukkuloiram mäkee pitkij ja poiki ennenkuj jokkaise nimet oli kirjoisa ja kaikki halukkaat saanu ostettua arpoja tarpeensam mukkaa.

Kus stem musikantti piti piäne henkährystauo, oli ehtoon viaraan, Tällä kertaa Illon kyläpälliköv vuaro avata sananen arkkunsa. Hänelloli kerrottavana, mite Illosa toimii monta yhristystä päällekkäi. Om mettästysseuraa, VPK:ta, VPK:N naisia, Jytinää, kyläyhristystä ja mitäkaikkee muuta viä onkan, mutta stekkip piisaa porukkaa jokkaiseer riantoos ste iha riittävästi. Että sellasta siäläpäi. Siinä samalla petattii hiuka stä jo jonki aikaa ste alkanutta yhteistyätä näittek kahrek kyläv välillä. Ainakij jokust tanssit o piretty yhteisvoimij ja taitaa olla jottaim muutaki.

Illosta oli paikalla palio muutakip porukkaa, joku oli päässyp perille stv vähäsev vanhemmalakik kulkupelillä.

Nyhän stä o semmone puute kylällä, että meitiltä puuttuu stev vallas stes semmonej joka kyllää kuuluva henkilö ku virallinek kylähullu. Eikä allekkirjottannu o semmose nimmeemisestä taikka valittemisesta mittää kuullukka. Siks kaij joku olik, ihavaa stä puutetta eres vähäl liäventääksee vetäny päähänsäp pöljä hatu. No, tuskimpa tää kaveri sentääs sem pöljempi oli ku muutka, noi keskimääri.

Siinä stem mussikij ja muuh hulina innottamana rupes Seija muistelleej jottaiv vanhaa omituista tanssia ja että mikä sen nimi ste olis ollu. Kunnei sleittelyistä ollus suurempaa apua, komensi Seija Iston avuksensa näyttää oikees stek käytännösä, millai se meni. Ja menihäs se, joku tosta esityksestä stes sevverra pääsi kuuselle, että porukka päätti yksmiälisesti, että se oli konka. Se tanssi nimittäi.

Mutta ninkut tua aijemmi oli juttua, myytiij ja ostettii arpoja tänäki ehtoona kiitettävällä ahkeruurella. Ehtoom päätteeks stes suaritettii arvonta ja pistettii voitot niille, joille ne tuurim mukkaa kuuluki. Onnettareks löyty yks nuarison erustaja ja hänhäs ste nostelikil lappusia ihas ste ikänsä erellyttämällä innolla. Anneli pitelee looraa ja seija kailottaa, mitä on tulosa ja kelle. Näis se sujjuu yhteistyä tällä kylällä.

Näis stä saatii tämäkip perjantakiehtoopuali kulluul loppuunsa. Eikä eres käynyn ninku niisä entisisä maahanpanijaisisa, misä korput loppu, mutta virsiä piisas. Täälä tais loppua laulut, mutta jottait tarjottavvaa viälä jäi. Jokatapauksesa saatiit taas kerra kokoontua yksii, laulaa ne, jokka sitä halus ja muut viihtyä muutev vaa, kukit tapojensaj ja miältymyksiensäm mukkaa.

VK

No mikäs ernomanev värkki stä tää ste on

Perjantaki, neljästoista heinäkuuta oli stet toine kylän yhteinek kahvee-ehtoo. Väkkee olikik kerrääntynny tavallista runsaammin, kun nähtäväks ja vunteerattavaks oli taas tuatu jos jonkissorttista vanhaa kalua ja kampetta. Kyllä stä olikiv vaa taas saatu monemmoista outoo ja viälä hiukka ourompaakik kampetta ihmeteltäväks ja räknättäväks. Vaikka kysseesä piti oleman kilpailu, pirettiip pöyrän ympärillä iha ste avvointa praatia siittä, mitä milläkik kamppeella oli tehtyj ja mikä se olis mahtannu olla nimeltänsä.

Sammaan aikaan ku väki vunteeras niitä kamppeita, jatku ehtoon ohjelma sillai, että tän kerran viarailijat, jokka oli jostain kaukaselta Rekikoskelta, mahtoks olla iha ste Hiuttistem pualelta, esitteli ste onman yhristyksensä toimintaa. Siälä kuulu olevan meininki semmottisesa reirasa, että nuarta väkkee oli kylällä palionkij ja lissä värkättii stekku muilta kiiruilta jourettii. Niettä hyväsä oornikisa kuulu olevaks Rekikoskelaiste asiat.

Rekikoskelaistej jälkee päästettiis ste ääneen tää ehtoov varsinainet tähti, kaupunkihallituksep pitkäaikanep puhheejohtaja ja Sylvän koulur rehtori, Anderssonnij Jari.

Hällolikiv vasta oikeem luanikkaat jutut, mutta kyllä siältä ste oikeetaki asiaa tuli. Lähtösi hän oli Tapiolankylän laitamilta, Houhajärven rannoilta. Niettä kyllä hän juurensa tiäsi ja tunnusti, mikä kuulu step puhheesaki sillai miälyttävällä tavalla. Tosin pliitas hän vähä tyrvääläisiä siitä, että täälä ollaan nin peräti nekatiivisia kaikkeen uuteen, vaikka vanhaankan ei oltas tytyväisiä. Mutta ninkun nin moni muuki ennen häntä, hänki korosti kovastis sitä, että vaikka täsä ollaankis semmosia tuppisuita jurottajia, kyllä se toine ihmines siinä viäresä vaa silti tärkee o.

Siittäki hualimatta, vaikka kaluin tunnistus oli mennäv vallas ste kansanäänestykseks, saatiil loppujellopuks vastaukset jonkissorttisee asiallisseej järjestykseej ja päästiij julliistaan kilpailuv voittajat. Kärki oli stes sevverrat tasane, että Haaviston Päiviön kans jako allekirjottannu ensimmäise sija.

Siinä se ehtoopuhres stek kuluki, arpoja myytiij jos ostetiinkit tavallisseen tappaan, kahveeta hörpittiij ja makkarakki teki kauppansa. Olihas stä taas yks semmone lämmij ja aurinkoinenki perjantakiehtoo, jo sentää viikollpun aatto.

Tällä kertaa väkkee olikis ste paljol liikkeellä, tais mennä toisellesarraalle kävijöittem määrä. Ja vallam luanikasta oli se, että lapsiperheitäki oli mukana. Ehkä joku taikka peräti jotkut noista nykysistä hevosenpääm mittasista oj joskus pyärittämäsä aktiivisesti mäitä kyläyhristykse touhuja.

Ja ninkus stä kaikella o tapana kestää vaa aikansa, nin kävi nykki, että ehtoopuhre Vesterpakammäellä alko kallistummaal loppuansa kohre ja väki alko poistua yks toisensap perästä. Mutta mukavat muistot tästäki ehtoosta vissinkij jäi monen, etten sanosi kaikkiem paikallaolleittem miälee.

Ko uutta kahvilakautta Vesterpakammäellä aloteltii

Oli heinäkuun ensmäine kokoviikko, ku Vesterpakammäellä yhrettätoista kesäkahvilakautta aloteltii. Se oli stej just siinä ja siinä saaraanko vettä niskaav vai ei. Ei saatu. Kais se tua yläkerrasaki oli huamattu, että ny o tärkeep paikat, ny ei sovi turhanpäin roiskia. Jo hyvisä ajoisa oli talkooporukka kokkoontunnu ja laitellup paikat reiraan ehtoopuhretta varten.

Ninpäs siälä ste oliki tulijoita varttoilemasa kahrenki Hannun isännöimä krilli kuumana ja oli stej janosiakim muistettu, usseemmalakit tavalla, siittä piti kahveepannun vahtina häärivä Kati hualen. Kahveen kylkeej ja lisäks muutenki oli monellaista pikkupurtavaa jos hörpittävvääki.

Piänenä, mutta sitäkit tiatosempana omasta arvostansa ja asemastansa tää pikkukaveri vartioitti, tiäs monettako vuatta, emännän trekkoolia. Tää tyä silloli ollu toimena jo usseemav vuaren ajan, niettä alkuunsa sinisen haalarin väriki oli jo valla haalistunnu. Mutta mitäs haalarista, sev värin nin nokonuukaa o, kuv vaa on oma valtakunta vahrittavana.

Jostakit tualta kaukaa, ihas stek Kallialasta asti, oli paikallet tullu sikäläisenk kyläyhristyksep porukkaa, jokka alottivat ehtoopuhteev virallise osan. Praatates stes siitä, millane heitin yhristyksensä oj ja mitä se tekkee. Minen niitä nin kaikkia muista, mutta kova meininki kuuluu silläkip pualella issoo vettä olevan.

Kus stet tuski oli kallialalaistej jälkee saatu henkee veretyks, jatko ohjelmaa ehtoon varsinainep puhuja, entine seurakunnan kirkkoherra, Ojansivu Osmo. Pitkähkön, moneen suuntaan rönsyilevän ja sopivasti huumorin sävyttämän puhheen yhtenä teemana oli ihmistev väline rakkaus ja lähheisyys. Puhuja korosti steh hyvinki painokkaastis stä, mite tärkeetä o rohkeus mennä toisel lähelle. Ei sen sten nin nuukaa o, mitä ossaa sannoo, vai ossaako mittää, mutta silti pittää uskaltaa mennä ja olla läsnä.

Loppuehtoo stem meniki ihav vaa seurustelu ja kahvittelum merkeisä nin kauan, kun oli aika suarittaa ehtoon arvonta.

Jo hiukkase ennen arvontaa oli väki vähitelle alkanu lähtee, kuka minnekki. Osaltansa siihev vissiiv vaikutti se, että taivaalle oli alkannu kerrääntyyn pilviä, jokkei pitkääkän poutaa ennustanneet. Ja nin siinä stek käviki, että talkooporukka, joka jäi siivoomaa ja järjestellee paikkoja, sai varttoilla jonki aikaa suajasa, että rankin kuuro mennee ohitte.

Tälläsim mennoin aukes Tapiolan Kyläkahvila tänä vuanna, kutsuakseen kyläläisiä ja, mikäpäettei iha stev vaa ohikulkijoitakip poikkeemaa heinäkuisi joka perjantaiehtoosta, vaikkapa vaan kahveeta hörppäämää, mutta mialuummis stekki vaikka koko ehtooks viihtymmää.