Tältä sivulta voit lukea Veikko Kurjen kirjoituksia Tapiolan Ikiliikkujien toiminnasta elokuusta 2022 lähtien. Ikiliikkujat kokoontuvat pääsääntöisesti joka lauantai klo 13.00 jossakin päin Tapiolaa.
7.12.2024
Toistaiseksi viimeistä kertaa Tapiolankujalla
Viime lauantain pikkupakkasellinen ja pilvinen sää oli varsin sopiva lenkillemme. Aukeimmilla paikoilla henkäillyt hiukkasen raaka viima ei metsässä tuntunut lainkaan. Hiukkasen oli viikon varrella tullut uutta luntakin, mutta emme suinkaan olleet ensimmäisiä tämän polun taivaltajia tänään. Oli siellä joku käynyt koiraa ulkoiluttamassa, mutta myös koko lenkin mittaan oli ainakin kahdet askeleet seuranneet tätä polkua.
Matalalta pilvien ja sumun lävitse kumottava aurinko sai valon lumen pinnassa nnäyttämään hiukkaen punertavaan vivahtavalta. Mutta kun katsoi ylös, olikin näkymä pikemminkin hiukan vihertävän keltaiseen päin. Omituinen yhdistelmä kaikkiaan. Näin voi valo hämätä myöhäissyksyllä auringon paistaessa hyvin matalalta.
Järvi oli jäässä, tietenkin. Yleinen arvio oli kuitenkin, ettei tuonne ehkä vielä ole syytä lähteä pilkille. Mutta järvenaukiolla näkyi jo hiukan pilvipeitekin rakoilevan. Kaiken kaikkiaan näkymä olisi voinut hyvinkin olla vaikkapa huhtikuun alkupuolelta myöhään iltapäivällä kuvattuna. Järven takana näkyvä lumeton metsä ja haalean siniharmaa taivas pilvineen kai antoivat moisen vaikutelman.
Tälläkään kertaa emme kuitenkaan jääneet maisemia ihastelemaan sen pitemmälti, mitä pikku jumppatuokio vaati, sillä järveltä puhalteleva viima tuntui menevän läpi vaatteitten melko epämiellyttävällä tavalla. Tauon jälkeen alkoi sitten taas se ikuisuuden mittaiselta tuntuva nousu, jonka aikana kyllä tuli sen verran lämmin, että mäelle päästyämme oli taas pikku tauko paikallaan. Se tietysti käytettiin tulevaa alamäkeä varten pikku venyttelyllä. Tämä oli nyt toistaiseksi viimeinen kerta, kun täällä patikoimme. Ensi kerralla kokoonnumme taas Koivulantiellä Munkintien risteyksessä. Tarkoituksena kiertää taas tuo jo monilta edellisiltä kerroilta tutuksi tullut lenkki. Siis lauantaina 14.12. kokoonnumme Munkintien päässä klo 13.00. Aikaa lenkkiin menee noin tunnin verran. Säähän ja keliin sopiva varustus mukaan ja lisäksi hiukkasen reipasta ulkoilumieltä. Tervetuloa!
30.11.2024
Lumien mentyä
Edellisen viikon lumista ei ollut kuin muistot ja joitain vallinrippeitä jäljellä lähtiessämme viime viikon lenkillemme. Läpivettynyt maasto ja pelloilla näkyvät vesilammikot kyllä kertoivat omaa kieltään siitä yllättävästä veden paljoudesta, mikä lumien sulamisesta ja samanaikaisesta vesisateesta kertyi. Kokoontuessamme ripsi hiukan vettä, mutta sekin loppui samoihin aikoihin kun lähdimme liikkeelle. Varsin mukavat olosuhteret siis pikku happilenkille.
Lyhytaikaisuudestaan huolimatta lumi oli jo painanut kaiken kuoleentuneen, niin lehdet kuin heinätkin tiiviiksi peitteksi maan pintaan. Näkymä olisi vallan hyvin voinut olla tulevalta keväältä heti lumien lähdettyä. Talvehtivat ruohot ja varvut loistivat vihreyttään havupuiden ikivihreyden kanssa taustanaan ja ympärillään sumuinen hämäryys. Myöhäissyksyn päivä siis parhaimmillaan.
Muutenkin näin syksyisen luonnon vähävärisyyden keskellä tulee huomio kiinnittyneeksi moniin sellaisiin yksityiskohtiin, joita ei kesäisen värikylläisyyden aikana huomaakaan. Puita ja pensaitakin koristavat naavat ja jäkälät ovat yksi tällainen kesäpiiloutuja. Jos joku vielä muistaa niitä kahdeksankymmenluvun harsuuntuvia ja paisukarvejäkälän hopeoimia kuusikoita, voi nyt taas ihailla toisenlaista kasvua. Havupuut näyttävät taas terveiltä ja ilman puhdistumisesta kertovat naavat ja lupotkin voivat taas hyvin.
Myöhäissyksyinen, jon ensimmäisen ”talvensa” ohittanut maisema on levollisen rauhoittava. Sitä katsellessa ja siinä kulkiessa rauhoittuu, ja valmistautuu itsekin vähitellen siihen, että on hetken aikaa hiljentää vauhtia, levätä ja kerätä voimia jaksaakseen taas uuteen valoon, uuteen kevääseen. Tämäkin maisema näyttää kaikessa hiljaisuudessaan ja tapahtumattomuudessaan kertovan, että kyllä se aika kuluu ja se kevätkin sieltä tulee vähemmälläkin kiirehtimisellä. Sitä paitsi tätä maisemaa katsellessamme jokainen tiesi, että tuleva kapuaminen kyllä huolehtisi siitä, että lihakset saisivat töitä ja keuhkot happea.
Nuo muutama kuvaa sumentava vesipisarakin kuuluivat asiaan, olihan marraskuun viimeinen ja sumuisentihkuinen lauantaipäivä. Mutta kaikki päättyy aikanaan, niin myös tämä lenkkimme. Ja tulevana lauantaina kokoonnumme jälleen Tapiolankujan alkupäässä. Jos on ennusteisiin uskominen, on taas lumikeli ja pikku pakkanen. Siis mitä parhaimmat olosuhteet pikku lenkille alkutalvisessa luonnossa. Siis lauantaina 7.12. klo 13.00 lähdemme taas Tapiolankujalta liikkeelle. Noin tunnin lenkki, mukaan sään ja kelin mukainen varustus. Ja tietysti ripaus reipasta ulkoiluhenkeä.
23.11.2024
Pöperökeliä Tapiolankujalla
Viime lauantain lenkillämme saatiin ensimmäinen tuntuma varsinaisesta talvikelistä. Ne kuunvaihteen aikaiset ensilumet nyt olivat mitä olivat, ei silloin vielä polulle ollut juurikaan lunta jäänyt. Nyt sensijaan heti auratulta tieltä ois astuttuamme pääsimme tarpomaan runsaasti kymmensenttisessä umpisessa. Tai olihan siinä jo joku mennyt ennen meitäkin, mutta käytännössä saimme itse tallata polkumme.
Vaikka pilvet taivaalla repeilivätkin, ei aurinko näyttäytynyt kertaakaan koko reissun aikana. Siksi metsässäkin oli sellainen mukavan syksyinen hämärä. Tutuksi tulleelta mäeltä näkymä järvelle oli silti melko valoisan oloinen, mikä osittain johtuio siitäkin, että järvi viikon aikana oli saanut ohuen jääkannen, jonka päällä nyt oli valkea lumipeite.
Rannasta katsottuna näkymä oli varsin levollinen, uuden lumipeitteen rikkoivat vain muutamat tuiskun nuolemat tummat juovat. Sen verran piti käydä rannassa ja sohaista sauvalla lumen sekaan, että tuli todetuksi jään olevan noin parisenttistä, korkeintaan. Ihme kyllä, yhtään pilkkijää ei vielä näkynyt.
Rannassa oli hyvä hiukan vetää henkeä ja jokusia jumppaliikkeitäkin taisi tulla tehdyksi, sillä vaikka alamäkeä oli tultukin oli uusi ja märkä lumi antanut jonkinlaisen vastuksen koko matkalle. Turhan pitkää taukoa ei tässäkään pidetty, sillä järveltä päin kävi melko raaka viima. Ei siis muuta kuin täyskäännös ja eteneminen jatkui.
Edessä oli taas pitkä ylämäkivaellus, minkä rasittavuutta tuskin vähensi se, että tullessa tallaamamme polku oli tässä välillä ajettu kelkalla ja oli nyt juuri parahiksi tiivistä, muttei ollenkaan pitävää pöperöä. Ei siis ollut mitennkään ihmeteltävää, että siinä yhden jos toisenkin pulssi vähän nousi ja keuhkotkin varmaan saivat kohtalaisen tuuletuksen tuon runsaan puolen kilometrin pöperönousun jälkeen.
Loppumatkan alamäkiosuus sujuikin sitten jo paljon leppoisammissa merkeissä aurattua tietä pitkin. Vielä ei ollut liukkaudestakaan haittaa joten melko rennon loppusuoran jälkeen oltiin taas vaiheessa, jossa voitiin todeta reissun, kaikista pikku hankaluuksistakin huolimatta, olleen varsin virkistävä. Seuraavalle lenkille kokoonnumme taas samaan paikkaan ja samaan aikaan. Siis lauantaina 30.11. kokoonnumme jälleen klo 13.00 Tapiolankujan päässä. Lumesta tuskin on tietoakaan ja poutaakin on povailtu, joten todennäköisesti on taas varsin mukavat olosuhteet pikku happilenkkiin. Tervetuloa mukaan.
16.11.2024
Tapiolankujan myöhäissyksyä
Viime lauantain sumuisentuhruinen sää ja väliin navakatkin tuulenvihurit eivät haitanneet, kun lähdimme taas kerran Tapiolankujlta kohti Houhajärveä. Tuuli toi silloin tällöin vesipisaran tullessaan, vaikka varsinaisen sateen pitikin alkaa vasta myöhemmin. Jo monilta edellisiltä kerroilta tutuiksi tulleet maisemat antoivat tässä valaistuksessa taas hiukan erilaisen näkymän harmauden kätkiessä hämäryyteensä pienempiä yksityikohtia.
Pidimme yllä melko reipasta tahtia eikä pikku sateenripsauskaan menomatkamme alkupuolella juurikaan tunnelmia ehtinyt pilata, sen paremmin kuin että olisi ehtinyt meitä kastellakaan. Metsässä ei juurikaan tuulta huomannut, mutta aukeimmilla paikoilla se kyllä puhalteli melko navakankin tuntuisesti. Koska lämmintä kuitenkin oli lähemmäs kymmenen astetta, ei tuulikaan tuntunut kovin kylmältä eikä siksikään häiritsevältä.
Järven rantaan päästyämme herätti lähinnä kummastusta se, että veden pinta lepäsi lähes rasvatyynenä kaikesta tuulen kohinasta mitään välittämättä. Jotenkin se tuntui omituiselta katsella hiukan sumuista ja tyyntä maisemaa moisella puhurilla. Liekkö tuulen suunta sitten vain ollut jotenkin sellainen, ettei se päässyt järven pintaan vai mitä.
Paluumatkalla näytti jo siltä, että tämän päivän sateet ovat tulleet ja menneet. Tuuli repi aukkoja pilvikerrokseen ja silloin tällöin pääsi aurinkokin jo tuikkaamaan sieltä jostakin lomasta. Niinä pieninä hetkinä, joina aurinko pääsi valaisemaan sumun ja pilvien lomasta, loisti syksyinen luonto tummine väreineen parhaimmillaan. Havujen syvä vihreys maanpinnan ruskeampisävyisiä värejä vasten ja koivun runkojen valkeus loivat yhdessä syksyien valon kanssa unohtumattoman yhdistelmän.
Vielä seuraavalla kerralla päätettiin tulla tänne, silloin saamme mitä ilmeisemmin tallustella lumisen maiseman ympäröiminä. Siis lauantaina 23.11. kokoonnumme jälleen Tapiolankujan alkupäässä klo 13.00. Keli saattaa silloin olla liukkaanpuoleinen, joten muistakaa se varustautuessanne. Tervetuloa taas viettämään tunnin verran liikunnallista laatuaikaa myöhäissyksyisen luonnon keskelle.
9.11.2024
Vuoden harmain päivä Tapiolankujalla
Yhdeksäs yhdettätoista, lauantai, oli vuoden harmaimmaksi päiväksi nimetty ja ainakaan tänä vuonna ei ollenkaan turhan tähden. Vaikka joku syrjäinen rannikkokaupunkimme onkin tavallaan ominut tämän päivän ja sen harmauden itselleen, riitti siitä vielä hiukkasen tänne provinssiinkin. Harmaa sumu tihkuin päällemme lähtiessämme taapertamaan viime viikon lenkkiämme Tapiolankujallta. Ensilumi oli ollut ja mennyt, mutta oli sentään jättänyt maisemaan oman jälkensä. Se oli painanut syksyiset lehdet maan pintaan ja liimannut ne tiiviin näköiseksi kerrokseksi. Enää ei tuuli niitä tänä syksynä paljon liikuttelisi. Lehtipuut odottelivat talvea paljaina, havupuut taas kuin syksyisten sateitten puhtaaksi peseminä ja terveen vihreinä.
Märkä polku litsahteli askelten alla mukavasti, kostea ilma oli kevyttä hengittää ja matkanteko sujui muutenkin reippaaseen tahtiin. Aikamme metsäistä polua tallattuamme pääsimme viimeiselle mäelle, josta jo avautui hyvin utuisenharmaa maisema puiden välistä pilkottavalle Houhajärvelle. Mielessä olivat vielä viime keväiset reissut täällä ja kevätaurinkoiset maisemat ja sen myötä tunnelmat, joita tuo sinänsä sama näkymä silloin sai aikaan.
Siitä sitten vain mäki alas, tien yli ja pätkä polkua, niin oltiin ihan rannassa. Päivän teemaan tietysti kuului, että avautuva näkymä ei liiemmin väriloistollaan häikäissyt. Sumuisenharmaa järvi lepäsi rasvatyynenä kuin kaikenkattava harmaus olisi litistänyt vedenpinnan laineetkin alleen. Todella levollinen ja rauhoittava näky. Sitä siinä syrjästä vilkuillen oli hyvä antaa hengityksen hiukan tasaantua. Samalla annettiin vähän liikettä niillekin lihaksille, jotka reissun aikana olivat vähimmällä liikkeellä päässeet.
Matka kuitenkin jatkui edelleen ja edessä oli taas vaihtelevassa määrin niin myötä- kuin vastamäkeäkin. Nämä alkumatkan pienet nyppylät olivat vain kuin harjoitusta ja totuttelua siihen viimeiseen nousuun, joka ei maastossa niin kaksiselta näytä, mutta joka pituutensa vuoksi tuntuu kyllä jaloissa ja saa sekä hengityksen että pulssin tihenemään. Polku sinänsä tällä kohtaa on leveää ja tasaista, siis kaikin puolin mukavaa kulkea.
Viimeinen pitkä nousu takana, nyt on paikka tauolle, jotta saadaan hengitystä hiukan tasaantumaan ja kiskotellaan niitä nilkkoja ja pohkeita hiukan edessä olevaa alamäkeä varten. Kaikkinainen harmaus ympärillämme on ja pysyy samanlaisena, mutta se ei tunnu paljon vaikuttavan mielialoihin. Ne tuntuvat pysyvän ihan yhta valoisina ja kirkkaina kuin yleensäkin. Tästä on hyvä jatkaa loppua kohti.
Tulevana lauantaina 16.11. klo 13.00 kokoonnumme jälleen Tapiolankujalla. Tehdään sama lenkki. Noin tunnin verran aikaa ja sään- ja kelin mukainen varustus. Tervetuloa taas patikoimaan syksyisen luonnon keskelle.
3.11.2024
Sunnuntaisilla ensilumilla
Tämän syksyn ensilumet sattuivat sopivasti juuri viime sunnuntaiksi, jonne lenkkimme pyhäinpäivän tieltä oli siirretty. Suuret ja märät hiutaleet tipahtelivat verkkaiseen tahtiin sumuisentuhruisen maiseman ylle. Jo tutuksi tulleet maisemat verhoutuivat pehmeänharmaaseen usvaan ja tekivät koko lenkistämme kuin uuden. Polku sentään oli suurimmalta osiltan sulana ja sen lisäksi sitä oli jo aamusella joku kulkenutkin.
Vaikka reitti monin paikoin näyttikin viattoman valkoiselta, oli kuitenkin koko ajan pidettävä mielessä, että siellä valkean kuorrutuksen alla oli myös petollisen liukkaita paikkoja. Kallioitten vettyneet jäkälät eivät suinkaan tulleet sen vähempää petollisiksi siitä, että niitten päälle oli kertynyt jokunen sentti märkää lunta. Joskus oli vain yksinkertaisesti turvallisempaa astahtaa polun sivuun.
Myös kohteemme, Kivimäen laki oli saanut lumipeitteen. Koska olimme hiukan etuajassa, jatkoimme matkaamme hiukan tavallista pitemmälle, lähelle kallioitten takareunaa. Lunta satoi vieläkin, joskin huomattavasti harvempaan kuin lähtiessämme.
Paluumatkalla pysähdyimme hetkeksi katsomaan keloa, joka oli ilmeisesti ollut joskus melko suosittu asuinpaikka joillekin. Tikan koloja siinä näkyi ihan vain ensivilkaisullakin yli puolenkymmentä. Pienimmät niistä kyllä taisivat olla käpytikkojen pajakoloja, mutta oli siinä jokusia senkin kokoisia, että niissä hyvinkin on voinut asustella joku palokärkikin, jonka jälkeen asujaimet ovat saattaneet olla hyvinkin vaihtelevaa väkeä, oravista pikkulintuihin. Tuolloin kuitenkin puun vaiheilla oli hyvinkin hiljaista ja rauhallista, joten tuskin siellä sill kertaa oli minkäänlaista asukasta.
Tämä reissu oli viimeinen tänä syksynä tänne tekemämme. Ensi lauantaina kokoonnumme Tapiolankujan päässä, siis alkupäässä ja lähdemme katsastamaan, miksi sikäläiset maisemat ovat kuluneen ajan myötä muuttuneet. Siis lauantaina 9.11. kokoonnumme klo 13.00 Tapiolankujan alkupäässä. Totuttuun tapaan noin tunnin mittainen lenkki, varautukaan sään mukaan.
26.10.2024
Pienessä sumussa Kivimäen lenkillä
Viime lauantain kokoonnuimme jälleen Kivimäen lenkille. Sää oli ajankohtaan varsin sopiva, lokakuun loppupuolen pikkusumuinen, kohtalaisen lämmin ja tuuleton, kun lähdimme tämän syksyn toiseksi viimeiselle lenkillemme näissä maisemissa. Lenkin alkunousu ei juuri enää sykettä nostanut niille, jotka olivat jo kavunneet Kravin notkosta tänne asti nousevat mäet ylös. Kuitenkin tämä viimeinenkin nousu näyttää varsin vaikuttavalta.
Lehtipuut seistä jököttivät jo lähes paljaina ja siksi tämä ”toisinajattelija” näyttikin hiukan orvolta eroittuessaan keltaisine lehtineen vihreää männynlatvusta vasten. Näin sumuisellakin säällä tuo kontrasti oli melko mielenkiintoisen näköinen.
Siinä lähtöä odotellessa tuli hiukkasen pyöriskeltyä viereisellä kallionnyppylällä katselmassa vanhoja leikkipaikkoja. Ja kas vain, tuo joskus kuuskytluvun loppupuolella rakentamani uuni oli vielä säilynyt ehjänä. Tuo nyt oli rakenneltu ihan vain harrastusmielessä, ei siinä koskaan mitään tulta pidetty. Kuinkahan moni ohikulkija tuotakin ja sen tarkoitusta on ihmetellyt?
Samaisella nyppylällä kasvaa edelleenkin ne kaksi käkkyräiseksi jäänyttä mäntyä, joiden latvuksesta oli mukava tähystellä kaikkea ympärillä tapahtuvaa. Silloin täältä olikin melko hulppeat näkymät, sillä metsä oli hakattu vain muutamia vuosia aikaisemmin. Tuo kolmas mänty ja sen rungon mutka sietää myös mainita, sillä se oln yksi niitä kiipeilyharrastukseni jättämiä muistomerkkejä. Olin silloin huomattavasti pienenpi niinkuin oli mäntykin. Mutta sinne piti kuitenkin kiivetä. Ja sinnehän mentiin ja tultiin sitten saman tien alas, latva kainalossa. Joku latvimmaisista oksista on sitten alkanut kasvaa uudeksi latvaksi ja nyt se näkyy sitten rungon mutkana.
Mutta asiaan. Itse lenkki tehtiin hyvin mukavissa olosuhteissa, polku oli melko kuiva ja mukavan joustava kävellä. Kosteansumuinen il´ma oli kevyttä hengittää ja muutenkin matka taittui hankaluuksitta. Perillä pidimme taas pikkuisen huili- ja jumppatauon ennen paluumatkaa. Nyt, kun luonto oli riisunut yltään lähes kaiken, kiintyi huomio tarkemmin maastoon ja sen pikku yksityiskohtiin. Täälläkin, tämän melko isesti ympäristöstään kohoavan kallion päällä oli pieni suonlämpäre. Voi vain kuvitella, millainen keidas sekin kesäaikaan on kaikenlaisille pikkuöttiäisille tämän karun maiseman keskellä.
Todellakin, ensi sunnuntaina kokoonnumme viimeisen kerran täällä, siis Kämmäkäntie 95. Lauantaina, jolloin on pyhäinpäivä, emme lähde lenkinlle. Siis sunnuntai 3.11. klo 13.00 lähdemme jälleen ja tänä syksynä viimeistä kertaa täältä liikkeelle. Ensilumet taitavat silloin olla jo tulleet ja menneet menneet, mutta pikkuinen sateen mahdollisuus on tuolloinkin. Maasto on todennäköisesti märkää, mutta varmasti liukasta, ottakaa se jälleen huomioon varustautuessanne.
19.10.2024
Leppoisaa lenkkeilyä Kivimäkeen
Taas viime lauantaina olimme kokontuneet Kirkkokallion maastoon ja mikäs oli lenkille lähtiessä, kun aurinko paistoi ja mukavan vilpoinen tuuli viilensi mukavasti. Lähtöpaikalla, tai pikemminkin sen vieressä näkyi kallionleikkauksia, jotka kertovat omalla hiljaisella tavallaan, että tämäkin kallionnyppylä on joskus ollut jollekin tärkeä paikka. Poraukset kallion kyljessä paljastavat nämä jyrkänteet ihmisen aikaansaannoksiksi. Olisiko jonkun lähiseutujen navetan tai pirtin prustuskivet täältä lähtöisin. Sitä tuskin kukaan koskaan tulee selvittämään.
Karulla pohjalla kasvaa kallion syvänteissä ja muissa notkopaikoissa paikoilla suopursua ja juolukkaa, mutta hiukan kuivemmat paikat on puolukka vallannut kasvupaikoikseen. Tämän vuoden puolukkasato oli hiukan heikompi kuin viime vuoden, ja sen lisäksi juuri kypsymisaikaan sattunut sadekausi sai marjat varisemaan monin paikoin ennen aikojaan. Tässä vielä näkyy, millaista puolukkasato täälläpäin parhaimmillaan oli.
Kirkkokallio jatkuu pohjoiseen päin muhkuraisena pirunpeltona, jossa ei luulisi kasvavan jäkälää kummenpia kasveja. Kuitenkin harvahko männikkö on saanut kylvetyksi melko taajankin taimikon alleen. Muutaman vuoden päästä tämäkin kivikko piiloutuu täysin elinvoimaisen nuoren männikön suojiin.
Tuon hankalakulkuisen pirunpellon jälkeen alue jatkuu taas kapeahkona avokalliosuikaleena, jossa taimikko on huomattavasti harvempaa. Kaikkiaan tämä kirkkokallioksi nimetty mäki on jo sinänsä mielenkiintoinen ulkoilukohde, mutta matkamme jatkui alas ja vaihtelevaan maastoon, jota varjosti jo kasvukaarensa loppupuolella oleva, enimmäkseen kuusikkoa kasvava ja toisin paikoin hyvinkin tuorepohjainen metsä. Sorkkaeläinkannan täytyy näillä main olla melkoinen, että tällaisia polkuja syntyy ja että ne pysyvät näin auki vuodesta toiseen, vaikka ei täällä juuri kaksijalkaisia kulkijoita liikukaan.
Jo hiukan tutumman oloiseksi muuttunut polku kiemurteli vähitellen kohti seuraavaa avokallionyppylää, jonka ohitimme sille poikkeamatta. Vähitellen kohoava maasto ja oikealla kyljellä puiden välistä vilahtelevat kallionkielekkeet kertoivat, että pian alkaa kiipeäminen ihan tosissaan. Vaikka takana olikin melko kuiva viikko oli kalliota peittävä jäkälämatto petollisen liukasta. Tosin kallion yli vievä polku oli tallaantunut melki puhtaaksi jäkälästä ja oli siksi melko tukevaa kävellä. Ja kipuamisen päätteeksi oltiinkin sitten tämän nyppylän korkeimmalla huipulla. Siinä olii jo varaa hiukan hymyilläkin.
Takaisin paluu sujui tällä kertaa hiukan vähemmillä sik-sak- liikkeillä mitä edellisellä kerralla. Koko lenkillä olivat olosuhteet ja reitti olleet hyvin onnistuneet joten ei kun ensi kerralla sama uudestaan. Siis ensi lauantaina 26.10. kokoonnumme jälleen Kämmäkäntie 95 maisemissa. Jo koetun perusteella voi ennustella, että lenkki kestää noin tunnin. Maasto on melo kevyttä kulkea ja ennusteen mukaan sääkin on taas vähintäänkin inhimillinen. Että eikun tervetuloa pikku happilenkille mukavaan maaston ja leppoisaan seuraan.
12.10.2024
Kivimäellä jälleen
Syksyisen viileä, mutta aurinkoinen keli otti meidät vastaan viime lauantaina kokoontuessamme Kirkkokalliolle, tämänkertaisen lenkkimme lähtöpaikalle. Kohteenamme oli jälleen Kivimäen alue ja pikkuista jännitystä aiheutti se, että viikon mittaan oli kaatanut reilut puolensataa milliä vettä. Miten olisi polullamme lammikoita, se jäi arvailujen varaan tällä hetkellä. Lähtiessämme oli kuitenkin alla kuiva ja tukeva mäki, eikä aluskasvullisuuskaan täällä ollut edes märkää.
Tämän syksyn sienisato jäi näillä main tavallista pienemmäksi, mutta aina sitä nyt yhden kärpässienen voi löytää, lähes joka reissulla, minkä metsään tekee. Jokuset pakkasyötkään eivät olleet tätä kaunokaista haitanneet, vaan se sai loistaa syysauringossa karun maan väriläiskänä.
Sen pitemmälti kalliopolun sieniä ihmettelemättä tallustelimme mäen yli ja laskeuduimme sen takana sammalpohjaiseen kuusikkoon. Hämärän metsän pohjalla ei juurikaan varpuja enää näkynyt, pelkkä vihreä sammalmatto jatkuin joka puolella niin pitkälle, kuin sitä yleensä ryteikköisen metsän sisään oli mahdollista nähdä. Täällä ei kirves ollut käynyt lähes kuuteen vuosikymmeneen.
Mukavan pehmeä ja helppokulkuinen polku mutkitteli kuusikon hämärissä, vain parissa kohtaa näkyi reitin varrella vihertävänharmaan jäkälän peittämä avokallion laakea laki. Vähitellen kohoava maasto muuttui entistä kivisemmäksi ja vei suurimman osan huomiosta kunnes edessä sitten lopulta oli se viimeinen nousu, jonka jälkeen edessä avautui Kivimäen avokallio. Alkupäästään se oli tosin jo hiukan vähemmän avointa, mutta korkeimmilla kohdilla ei enää juurikaan puita kasvanut.
Jatkamatta tällä kertaa takarinteille pysähdyimme korkeimmalle kohdalle ihastelemaan ympärillä avautuvia näkymiä. Tämä kallioalue on täkäläisittäin melko iso mutta myös melko rikkonainen, joten koko aluetta emme voineet kerralla nähdä. Näin syksyisessä asussaan meitä ympäröivät metsät ja allamme harmaan jäkälän kuorruttama kallio oli kuitenkin jo sinälläänkin kokolailla vaikuttava yhdistelmä.
Tästä sitten alkoi, ensin hyvinkin varovaisin askelin suoritettu paluu. Varominen oli kalliolla tarpeen, sillä täysin vettynyt jäkälämatto oli liukasta kuin mikä. Siinä teimme ensimmäisen pikku koukun katsottuani allemme väärän polunpään. Oikea polku kuitenkin löytyi heti alas päästyämme. Hetimiten paluumatkalle lähdettyämme alkoi taivaalta ripsiä silloi tällöin jokusia vesipisaroita. Vasta, kun olimme jo lähellä lähtöpaikkaamme saavutti sadekuuro meidät. Se jäi kuitenkin melko lyhyeksi ja tuskin edes huomattavaksi. Aluskasvullisuuden se kuitenkin ehti kastella.
Ensi lauantaina 19.10. kokoonnumme jälleen samassa paikassa, Kämmäkäntie 95, klo 13.00. Kohteena jälleen se samainen Kivimäen alue. Aikaa lenkkiin menee noin tunnin verran ja säät nyt voivat olla ihan mitä sattuu, joten varautukaan siihen, että maasto on liukasta ja märkääkin. Tervetuloa taas pikku happihypylle syksyiseen metsään!
5.10.2024
Testasimme uutta reittiä Kivimäkeen
Lauantain lenkille ei liiemmin tungosta ilmennyt. Jo aikaisemmin ilmoitettiin parista perumisesta niin, että mukana oli lisäkseni vain kaksi jalkaparia. No, tyhjää parempi sekin. Hetimiten kiivettyämme alkumäen, näkyi polun vasemmalla puolella varsin tuttu paikka minulle. Tuolla kallionnyppylällä melskattiin mukuloina kesäaikaan ja talvisaikaan sen Pikkusuolle laskevat takamaastot olivat varsin suosittuja laskettelumäkiä.
Vanhoja sen pitemmälti muistelematta matkamme jatkui mukavakulkuista metsätietä pitkin niille vaihein, missä tie alkaa laskea kallioita alas. Matkalla saimme nauttia mukavan viileästä ja aurinkoisesta säästä. Jonkinsorttista ruskankin tapaista oli havaittavissa, vaikka noin yleisesti ottaen lehtipuut olivat jo melko vähälehtisiä.
Siinä, missä isompi polku alkoi jo selvästo laskea alaspäin, erosi siitä vasemmalle puolelle pienempi, mutta kuitenkin selvästi huomattava polu, joka pienen jäkälää kavavan kallionlaen ylitettyään sukelsi kuusikon hämäriin. Muistan joskus kauan sitten, että tämä pikku polku oli minulla osana lenkkiplusta, joka kiersi kallion ja Pikkusuon ympäeri. Siispä ei muuta kuin sinne, tuskin sieltä enää sitä vuosikymmenten takaista polkuani löytyisi, mutta tottahan sekin polku jonnekin veisi.
Polku kiemurteli maastoa mukaillen, ilmeisesti se oli yksi niitä peurojen ja kauriitten kulkureittejä, joista tässä metsässä ei ole minkäänlaista puutetta. Välillä poikettiin varsinaisesta suunnasta oikealle, väliin vasemmalle, mutta koko ajan oli suunta sellainen, että oletin päätyvämme jonnekin Kivimäen seuduille. Joissakin kohdin mentiin pienten suolampareitten poikki, mutta suurimmaksi osaksi polku oli kuivaa ja helppokulkuista. Ja sieltä se sitten lopulta löytyi, viime vuonna hiukan toiselta suunnalta merkkaamani ura. Sitä seuraillen kapusimme sitten Kivimäeksi nimetylle kallioalueelle.
Kuljimme nyppylän korkeinta harjannetta kulkevaa polkua seuraillen. Täälläkin käytiin joskus silloin, vuonna kivi ja kirves, talvisin mäkeä laskemassa. Muistan ainakin yhden suksen täällä katkaisseeni. Täältä on joskus myös louhittu kiveä, siitä vääntäkööt tietävämmät, mihin tarkoitukseen. Louhittuja lohkareita näkyi siellä täällä, eivätkä ne ihan pikkukiviä olleetkaan. Toisin kohdin näkyi kallionrintuuksessa kivimiesten poran jälkiä. Tämänkin jäljen sammalet ja jäkälät kertovat, ettei sitä kiveä täällä ihan viime viikolla taittu louhia.
Tietysti paikan tutkiskelu olisi ollut hyvinkin mielenkiintoista ja siihen olisi helposti saanut sekoamaan loppupäivän, mutta kun meillä oli jonkinlainen aikataulukin ja lenkin pituuskin piti mahtua siihen tuntiin, jäi enimmät tutkimukset tuonnemmaksi. Pikkuhiljaa siitä palailtiin tulojälkiämme takaisin lähtöpaikalle. Ja tässä nyt sitten poseeraavat ne kaksi jalkaparia, jotka lenkillä olivat mukanani.
Ensi lauantaina 12.10. klo 13.00 kokoonnumme taas samassa paikassa, Kämmäkäntie 95. Viikosta povaillaan hiukan kosteahkoa, eikä lauantainkaan pouta mitenkään varmaa ole. Tämä on hyvä ottaa huomioon varustautuessa. Luvassa taas tunnin verran reipasta maastoliikuntaa syksyisen luonnon keskellä. Tervetuloa!
28.9.2024
Syysaurinkoa ja jonkinsortin ruskaa
Syyskuinen lämpöaalto oli jo jäänyt taakse ja ilma oli raikkaan viileätä ja kevyttä hengittää, kun lähdimme viime lauantaiselle lenkillemme. Sateen jälkeinen auringonpaiste sai puiden ja heinikon vesipisarat kimaltelemaan ja syksyisen luonnon näyttämään parhaat puolensa. Vaihtelun vuoksi kiersimme lenkkimme tällä kertaa vastapäivään totutusta poiketen. Sopivissa kohdin venyteltiin ja tasailtiin hiukan hengitystä. Samalla saimme porukan taas yhteen.
Nuori männyntaimikko oli valmistautumassa talveen pudottamalla parin vuoden ikäisiä neulasiaan. Se sai koko männikön näyttämään jotenkin sairaalta, vaikka tuo neulasten vaihto kuuluukin männyn jokavuotiseen vuodenkiertoon.
Pienen kuusikkoisen taipaleen jälkeen tultiin väljään ja valoisaan männikköön. Taakse jääneen matkan varrella näkyi, miten viikon aikaiset sateet olivat saaneet veden kerääntymään jo muutamiin notkopaikkoihin. Polullamme olleet kuopat sen sijaan olivat vielä kuivia. Kuitenkin oli mukavaa päästä taas harjulle, missä oli valoa ja muutenkin vallan toisenlaiset näkymät kuin hämäränpuoleisessa kuusikossa.
Matkamme jatkui kuitenkin kohti kääntöpaikkaa, muutamien polun poikki kaatuneiden runkojen yli ja toisia kierrellen. Männikön laidoilla kasvava vitikko oli sekin saanut jo jonkinlaisen syysvärin. Ruskeitten männynrunkojen välistä hehkui syysauringon valossa nuorten koivujen kulta. Sekin jäi mieleen tänä niukkaruskaisena syksynä.
Tulomatkalla pongailtiin sieniä. Jokusia lampaankääpiä, melko runsaasti suppilovahveroita ja jokunen kantarellikin vielä näkyi sinnittelevän varvikon alla. Edellisvuoden lajirunsaus ei näytä tänä syksynä toistuvan, sillä yöpakkaset hyydyttävät useimpien sienten nousemisen. Tämä kantarelli kuitenkin oli päättänyt uhmata syksyisiä kelejä ja oli työntänyt esiin parikin komeankokoista yksilöä.
Ensi lauantaina 5.10. tutustumme taas Pahansuon maisemiin ja kokoonnumme Suoniemen Timon metsätien liittymässä, Kämmäkäntie 95, klo 13.00. Luvassa kaunista syyssäätä ja mukavan vilpoista ilmaa. Noin tunnin mittainen lenkki jälleen. Tervetuloa!
21.9.2024
Alkusyksyistä menoa Munkintien maastoissa
Kaunis ja lämmin sääkään ei saanut houkutelluksi väkeä suuremmin viime lauantaiselle lenkille. Kuivat polut ja aluskasvillisuus antoivat vallan oman leimansa tämän sateisen alkusyksyn lenkille. Jos edellisellä viikolla oli tähyilty taivaalle turhankin usein, että tuleeko sitä vettä ja koska ja kuinka paljon, oli tämä kerta siinä suhteessa paljon rauhallisempi.
Ensimmäinen hallayö oli kuitenkin jo saanut arempia kasveja kuivahtamaan. Jollakin tavoin tyypillistä tälle vähäväriselle syksylle, että lähes suurimpia väriläiskiä syksyisen luonnon keskellä ovat pihlajat, joissa auringonpaisteessa punaisina hehkuvat marjatertut odottelevat sitä siivekkäitten parvea, joka ne sitten myöhemmin tulee syömään.
Ruska jää näillä seuduilla tänä vuonna hyvin olemattomaksi, koivut alkoivat ruskettua jo syyskuun alkupuolella ja seisovat nyt enimmäkseen lehdettöminä. Myös haavikot ovat pudottaneet lehtiään jo jonkin aikaa niin, ettei niidenkään keltaisesta ja punaisesta syysilotulituksesta tänä vuonna juurikaan päästä nauttimaan.
Tämä lenkki kuitenkin tehtiin hyvissä tunnelmissa ja leppoisaan tahtiin. Ja mitäpä kiirettä siinä olisi kannattanut pitääkään, kun syksyinen luonto kerrankin tarjosi huippuolosuhteet ulkiluun. Matkan varrella ehdittiin säilöä niin marjat, sienet kuin kurpitsatkin. Siis noin teoriassa vain, ei me siellä nyt sentään ihan niin kauaa viihdytty. Tutulla kääntöpaikalla siesahettiin hetki ja venyteltiin hiukan samalla kun annettiin hengityksen tasaantua.
Venyttelyt on venytelty ja paluumatka on alkamassa. Ja tämän viikon lenkki päätettiin tehdä samoissa maisemissa. Kelit saattavat olla hiukan kosteahkot ja vähäsen viileämmätkin, joten muistakaa se varustautuessanne. Siis lauantaina 28.9. kokoonnumme jälleen Munkintien päässä klo 13.00. Jos ei vallan äkeitä sada, tehdään taa sellainen tunnin lenkki. Tervetuloa!
14.9.2024
Munkintien polut kutsuivat jälleen
Viime lauantain lenkki tehtiin pienen sateenuhan aikana. Sillan alla kohisi Pesurinoja omiaan vähääkään välittämättä siitä, että kohta sinne ehkä ryöpsähtäisi ”vuosisadan sateen” koko hurja vesimäärä.
Me sen sijaan katselimme hiukan huolestuneina taivaalle ja haistelimme tuulta siihen malliin, että tuleeko sitä vettä ja koska ja kuinka paljon. Lenkin tahtiin tai pituuteen arvelumme ei kuitenkaan vaikuttanut, yhtä vakaan rauhallisesti pistettiin töppöstä toisen eteen kuin ennenkin ja matkakin oli se vanha ja hyväksi havaittu noin tunnin kestävä lenkki. Syksyinen metsä, siinä on aina se oma tunnelmansa. Vähitellen lepoon vetäytyvä luonto, tuulen kohina lähes lehdettömissä latvuksissa ja vanhojen puitten hiljainen huokailu puuskittaisessa tuulessa. Kiersimme lenkin myötäpäivään, jolloin lähes ensimmäinen puolikas oli varjoista ja sammaleista vanhaa kuusikkoa.
Parin vuoden kuluessa tutuiksi tulleet maisemat polkumme varsilla olivat kuitenkin taas kerran hiukan erilaiset kuin koskaan ennen. Ehkä se juuri onkin luonnossa liikkumisen ”se jokin”, kuljetpa kuinka usein ja monesti samaa reittiä, hyvin harvoin näet kaiken ympärilläsi samanlsiena kuin edellisellä kerralla. Kääntöpaikalle päästessämme putoilivat ensimmäiset pisarat. Ei se oikein vielä sadetta ollut mutta eipä tuota oikein poudaksikaan voinut enää sanoa. Pienen venyttelytauon jälkeen matka jatkui taas. Polku nousi valoisaan ja ilmavaan männikköön, jossa vielä pidettiin pieni tauko, otettiin porukka taas yhteen, venyteltiin vähän ja sitten vain kohti päätepistettä.
Vaikka sade ei juuri missään ollut tuntunutkaan, oli se sentään saanut melko rehevänä rehottavan aluskasvillisuuden kastumaan. Mutta se vuosisadan sade ntaa edelleen odotella itseään ja pääsimme lenkiltämme jotakuinkin kuivina. Ensi viikolla, 21.9. kokoonnumme jälleen samassa paikassa, eli Munkintien päässä klo 13.00. Nyt on luvassa lämmintä ja kuivaa, siis ihanteellinen ulkoilupäivä. Nyt kannattaa lähteä pikku happihypylle.
7.9.2024
Järven tuntumassa ja vähän järvessäkin
Viime viikon helteet ja tuulet olivat kuivattaneet maastoa niin paljon, että uskaltauduimme Taipaleenvuoren poluille. Itse lenkkipäivänämme sää oli kesäinen, lämmintä reippaasti yli parinkymmenen asteen ja pieni vilvoittava tuulenvire lieventämässä liiallista kuumuutta. Tällä kertaa matkaan lähdettiin vuoren ”pimeämmältä” puolelta. Alkumatka totuttuun tapaan mäkeä kiertävää tietä pitkin, josta sitten aikanaanhyppäsimme kallioitten yli vievälle polulle.
Polku mutkitteli kiviä ja mättäitä kierrellen kohti kallion sillä kohtaa korkeinta paikkaa, mistä se sitten yhtäläisesti mutkitellen alkoi laskeutua kohti rantaa. Jo hyvän matkaa ennen jyrkintä laskua näyttäytyi järvi meille koko kesäisessä kauneudessaan, vaikka vielä vain männikön välistä sineään vilkutellen. Varsinainen alamäen kapuaminen oli sekin melko haastavaa, koska ei voinut missään olla varma, etteikö sammal- ja neulaspeitteen alla olisi sittenkin ollut jotakin märkää ja liukasta. Kellään ei ollut mitään suurempia haluja olla se ensimmäinen, joka tulee kierittelemällä alas, joten tämä osuus otettiin hyvin rauhallisesti ja harkiten.
Jyrkkää laskua seurasikin sitten melko pitkä vaihtelevasti tasaista ja pikku nousuja ja laskuja käsittänyt osuus. Toisella puolella jyrkkä rinne käkkyräisine mäntyineen, toisaalla taas kaunis ja aurinkoinen järvimaisema. Mikäs siinä oli pistäessä töppöstä toisen eteen. Välillä kuitenkin henkäistiin hiukan ja katseltiin, miltä Tapiolanlahti nykyisellään näyttää. Useimmilla oli joitain muistoja menneitten vuosien varrelta ja niitäkin siinä hiukan tuli kertailluksi venyttelyn ohessa.
Kun itse kukin oli saanut hengityksensä tasaantumaan, jatkettiin matkaa kohti Laavurantaa ja samalla viimeistä taukopaikkaa. Siellä oli syytä poiketa jo senkin vuoksi, että osa ryhmästämme oli vielä niin kesäisissä tunnelmissa, että oli valinnut mieluummin vesijuoksun kuin kallioilla kiipeilyn. Heitä piti hoputtaa, että aikaa alkoi jo olla kulunut sen verran, että oli parastalopettaa se vesiurheilu. Varsinkin, kun joku joskus jossain on todennut, että vedeksi muuttuminen on sielulle kuolemaksi.
Tästä sitten noustiin kohti tämänkertaisen lenkkimme maalia, parkkipaikkaa, jolta olimme tunti sitten lähteneet kierroksellemme. Täällä sitten pikaisesti sovimme, että ensi lauantaina 14.9. kokoonnumme klo 13.00 Munkintien päässä. Viikko tulee ilmeiseti olemaan melko sateinen, joten ottakaa se huomioon varustuksessa. Myös lenkin aikainen sade on täysin mahdollinen. Tänne siis jälleen.
31.8.2024
Ikiliikkujat jälleen lenkillä
Viime lauantain tehtiin taas pitkästä aikaa lenkki kuivalla maalla. Yöllä oli kuitenkin tullut vettä sen verran, että märkään metsään ei kenelläkään ollut mitään sen suurmpaa halua lähteä rypemään. Siksi teimmekin lenkin poikkeuksellisesti pelkästään tietä pitkin. Matkaan lähdettiin Kivisillantien päästä.
Matkan taittuessa huomasi kyllä, että kävelyt ovat jääneet vähemmälle viime aikoina. Sopivan nopeuden löytäminen tuntui kokolailla haasteelliselta, oli kuin olisi ollut muka kiire johonkin. Niinpä ensimmäisellä venyttelytauolla yksi jos toinenkin joutui tasailemaan hengitystään. Siitä matka jatkui kuitenkin Koivulantietä pitkin. Tässä vaiheessa jo alkoi tuntea pikkuista ikävää joustavampipohjaiselle metsäpolulle.
Palaillessa sovimme, että ensi kerralla mennään kyllä metsään, joko Taipaleenvuoreen tai sitten Munkintien poluille. Säätiedotus lupailee poutaista viikkoa, joten Taipaleenvuoren polutkin lienevät kohtuullisen kuivia ja turvallisia kulkea. Siispä kokoonnummekin ensi lauantaina 7.9. Taipaleenvuoren parkkipaikalla klo 13.00. Tukevat jalkineet ja kävelysauvat mukaan ja tunnin verran aikaa.
3.8.2024
Sateen sattuessa sateessa
Viime lauantaina uitiin peilityynessä järvessä. Sensijaan uintireissu oli siitä poikkeuksellinen, että siihen mahtui yksi melko rapea sadekuuro. Oli mielenkiintoista katsella peilityynen järven pinnan muuttuvan ”Piikkimatoksi” jonka yläpuolella leijaili matala sumukerros. Kuuro jäi kuitenkin lyhyeksi, joten vesiurheiluamme se ei sinänsä paljon haitannut, mitä nyt välillä piti käydä siirtämässä varusteita sateelta suojaan.
Rannalla näkyi jo vähitellen loppuaan kohti kallistuva kesä. Heinät ovat jo kukintansa kukkineet ja odottelevat kulottuneina vain talven tuloa, rantakukat vielä jaksavat vakuutella kesän jatkuvuutta, mutta vähitellen sekaan on ilmestynyt syksyn keltainen sävy.
Mutta ei vain kasvit, vaan eläimetkin ovat jo vaihtuneet vähintäänkin loppukesäisiksi. Enää ei juurikaan kuulunut lintujen ääntelyä. Tyynessä ja lämpimässä rantavedessä viihtyi sensijaan lukuisa vesimittarien joukko. Kai niilläkin oli menossa jonkinsorttinen vesijuoksuharjoitus, sen verran vilkkaasti ne häipyivät yleensä kameran edestä.
Ensi lauantai 10.8. onkin sitten varattu Jaskan vanhoille koneille. Mutta kokoonnumme, luultavasti viimeisen kerran vesiliikunnan merkeissä, laavurantaan taas lauantaina 17.8. klo 13.00. Siitä eteenpäin katsotaan sitten vesien jäähtymisen mukaan jatkoa.
26.7.2024
Heinäkuun viimeinen kerta Ylistenjärvellä
Viime lauantain kokoonnuttiin taas Laavurantaan aikomuksena ja hyvänä tarkoituksena uida tai vesijuosta noin tunnin verran. Liekkö vastikään alkanut ravustuskausi, vai mikä, mutta järvellä näkyi samoihin aikoihin muutamiakin veneitä liikkeellä. Sellaista ei juurikaan ole näkynyt.
Muut vesillä liikkujat eivät meitä mitenkään häirinneet, mehän pysyttelimme lähellä tätä jo tutuksi tullutta niemennokkaamme. Vesi oli lämmintä, taisi olla jonkin verran yli parikymmenasteista. Vähitellen alkaneen syksypuolen huomasi kuitenkin paremmin kun katsoi rannan heinikkoa. Siinä oli jo selvästi loppuvan kesä väri.
Se, mikä hiukan pääsi tunnelmia häiritsemään, oli Hannun yhdeltä kiveltä löytämä uistin. Se lojui kivellä kuin siihen pudonneena, ei minkäänlaista siimanpätkääkään ollut perässä. Sellaisia ei juurikaan toivoisi uimavesiltä löytyvän. Ja siksikin juuri on hyvä muistaa pitää ne tossut jalassa, kun tällaisissa paikoissa uimaan menee.
Emme kuitenkaan antaneet sen suuremmin tätä yhteistä polskimishetkeämme pilata, vaan jatkoimme kukin voimiemme mukaan. Tämä ”haavoittunut enkeli” ei voinut kädessään olevan leikkaushaavan vuoksi juuri uida, mutta lämpimästä vedestä voi toki nauttia muutenkin. Toki rantautuminen lähes yksikätisenä tuotti hiukan haastetta.
Taas ensi lauantaina kokoonnumme samassa paikassa. Siis 3.8. klo 13.00 Laavurantaan, mars. Varustus on sama kuin tähänkin asti ja aikaakin on syytä varata ainakin sen tunnin verran. Tervetuloa taas, kyllä vettä piisaa, vaikka pinta hiukan on laskenutkin sitten kevätkesän.
20.7.2024
Ja vesi senkuin lämpiää vain
Viime lauantaina kokoonnuttin taas laavurannassa ihan tosimielessä. Taas mulahti pieni joukkomme veteen polkeakseen sitä kuka pitemmän, kuka lyhemmän aikaa. Tälläkin kertaa oli mukana nuorisoakin, joka olisi tietysti puljannut vedessä vaikka koko loppupäivän.
Tälläkin kertaa sää oli ihan kohtuullinen, aurinko paistoi, milloin ei satunnaisia pilviä sattunut beteen. Ja hentoinen tuulenvire sai pinnan väreilemään mukavasti. Ja kun vesi oli lämmintä ja ilma näin sopiva, tuntui tuo tunti hyvinkin lyhyeltä ajalta.
Kaikki hauskuus kuitenkin loppuu aikanaan. Vaikka aika olisi mukavasti vaikka hiukan pitempäänkin vedessä kulunut, noustiin sieltä kuitenkin pois aikanaan. Uinnin jälkeen oli mukavaa antaa auringon ja lämpimän kesätuulen kuivattaa ja lämmittää. Tämä nuoriherra ei oikein vielä luota uimataitoonsa ja oli siksi varustautunutkelluntaliivillä. Siitä se alkaa pikkuhiljaa kehittyä, uimataito.
Ensi lauantaina, 27. 7. kokoonnumme jälleen samassa paikassa ja samoin varustein. Tavoitekin on sama, jokainen viihtyy vedessä oman kuntonsa ja mieltymystensä mukaan, tavoitteena tunti. Tervetuloa.
13.7.2024
Tyyntä ja lämmintä Ikiliikkujilla
Toisin kuin kahdella edellisellä kerralla, otti Ylistenjärvi viime lauantaina Ikiliikkujien polskijajoukon vastaan tyynenä ja aurinkoisena. Vesikin oli lämmennyt pari pykälää. Tällainen oli ensivaikutelma rantaa lähestyttäessä.
Tällä kertaa eivät aallot lyöneet yli lähtökivemme ja ulpUkatkin, jotka parilla edellisellä kerralla olivat aaltojen riepoteltavina, lepäsivät nyt heinäkuisessa auringonpaisteessa lähes peilityynessä vedessä. Oli mukavaa välillä polkea vettä ihan tyynelläkin, ilman, että olisi koko ajan pitänyt varoa korkeita aaltoja. Niinpä viihdyimmekin vedessä tunnin verran, toiset pitempään, toisilla jäi lyhemmäksi.
Tulevalle viikolle lupaillaan lämmintä ja hiukan sateista. Veden ei siis oleteta jäähtyvän ensi kerraksi. Seuraavan kerran kokoonnumme taas täällä Laavurannassa. Jälleen on tavoitteena, kunkin voimiensa ja mieltymyksiensä mukaan, viihtyä veden varassa tunnin ajan. Siis lauantaina 20.7. taas laavurannassa klo 13.00. mukaan uintiin/vesijuoksuun tarvittava varustus. Ja muIstakaa ne tossut, ettei tule jalkavaurioita.
6.7.2024
Ikiliikkujat vesillä toista kertaa
Hiukan tuulsenkolea laavuranta otti vastaan polskijat viime lauantaina. Pieni aallokko ei kuitenkaan pelottanut pois sitä pientä joukkoa, joka oli paikalle tällä kertaa tullut. Veteen vain ja suunta epämääräisesti eteenpäin. Hiukan viileän ilman vastapainoksi vesi tuntui mukavan lämpimältä.
Koska aallokko ei tällä kertaa estänyt, lähdimme hiukan pitemmälle lenkille rannan suuntaisesti, varmuuden vuoksi. Matkan aikan tuuli ja sen mukana myös aallokko voimistuivat melkoisesti. Tosin kumpikin vaihteli voimakkuudeltaan, mutta takaisinpäin tullessamme oli toisinaan jo lähes yhtäläinen vihuri kuin edelliselläkin kerralla. Vaikka puuskittainen tuuli riepottikin ajoittain rannan heinikkoa ja rantakukkia, oli tuo lähes tunnin kestänyt pulikointi todella virkistävä.
Ja jälleen kokoonnumme laavurannassa ensi lauantaina 13.7. klo 13.00. Uima-/vesijuoksuvarustus mukaan ja aikaa noin tunnin pulahdukseen. Tervetuloa.
29.6.2024
Ikiliikkujien uintikausi käynnistyi hyvällä tuulella
Vihaiset vihurit repivät järven pinnan vaahtopäiseksi aallokoksi ikiliikkujien aloitellessa uintikauttaan. Ilma oli kuitenkin lämmin ja vesi vielä lämpöisempää. Että ei kuin sekaan vain. Hiukkasen aaltojen korkeus arvellutti, taitaa tulla vettä suut silmät täyteen jollei osaa pyörähdellä sopivasti kun iso aalto tulee. Vesi oli edelleen sen verran korkealla, että lähtökivemmekin oli märkä ja liukas, aallothan löivät koko ajan sen yli. Oli todella mielenkiintoista lähteä pulikoimaan tällaisella säällä.
Suuremmitta kompuroinneitta sitä kuitenkin veteen selvittiin ja olihan se melkoista pompotusta. Oli opeteltava vallan uudenlainen rytmi ja tekniikka juoksuun,sillä näin korkealle aallot eivät ennen ole meitä nostaneet ja mikä menee ylös, tulee myöskin alas. Se alastulohan siinä olikin se yllätysjohon piti varautua pikku hypyllä aallonpohjassa. Nuoriso tuossa ällistelee, josko tuonne passaa ollenkaan mennä. Alkuun päästyä se oli kuitenkin hauskaa.
Tällaisella myterillä ei ihan tuntia jaksettu vettä polkea, mutta hyvä aloitus se oli tämäkin. Ei kovassa aallokossa polskiminen ollenkaan hassummalta tuntunut, vaikka se hiukan raskaampaa olikin. Ja tulihan siinä lopuksi testatuksi myös poreallas mallia Tapiola.
Lämmin kesätuuli kuivatti ja viilensi mukavasti vedestä noustua. Hiukkasen siinä oli askel epävarma yhdellä jos toisellakin, kun keinutus loppui ja jalkojen alla oli taa tukeva maa. Oli ihan perusteltua istahtaa hetkeksi kuuntelemaan vain tuulta ja aaltoja.
Kaikkiaan tämä aloituskerta jäi mukavana muistona mieleen sen ainutlaatuisuuden vuoksi. Kovat aallot, lämmin tuuli ja auringonpaiste yhdessä loivat olosuhteet, jollaisia tuskin joka kerta tuleekaan. Jostakin syystä uidessa tulee nälkä, ainakin nuorisolle maistuivat eväät ilman, että olisi tarvinnut liiemmin tuputtaa. Huili- ja evästauko pulikoinnin päälle oli ihan paikallaan.
Ensi lauantaina 6.7. jatketaan samalla teemalla. Siis kokoonnumme taas klo 13.00 laavurannassa. Tavoitteena on taas noin tunnin mittainen liikuntajakso, mutta toki voi pitempäänkin polskia, eikä haittaa sekään, jos hiukkasen aikaisemminkin lopettaa, kukin voimiensa ja halunsa mukaan. Tervetuloa kaikki vesiliikunnasta innostuneet.
25.5.2024
Hellettä Hanhijärvellä
”Kun lähtee sutta pakoon, tulee karhu vastaan” sanottiin ennenvanhaan. Vähän samaan tapaan kävi Ikiliikkujillekin, kun suunniteltu Hanhijärven kierros siirrettiin helteen vuoksi viikolla eteenpäin. Helle ei helpottanut vähääkään kaikista sitä lupailevista sääennusteista huolimatta, päinvastoin. Niinpä pikaisen neuvottelun tulos olikin, että tehdään lenkki, jonka kaikki tässäkin säässä pystyvät tekemään. Lenkille mahtui silti paljon mielenkiintoisia paikkoja, joiden tutkiskelu pitemmällä lenkillä olisi saattanut jäädä vähemmälle huomiolle. Tuliniemestä lähdettiin Janin opastuksella kohti itse järveä. Pieni tuulenvire ja varjoisa metsä taittoivat suurimman osan helteestä alkumatkalla.
Ensimmäisenä pysähdyspaikkana oli entisen järviheinäladon paikka. Itse ladosta ei ollut jäljellä mitään, mutta siitä päätellen, mitä oli näkyvissä, tänne oli jäänyt ainakin kahdet kovapyöräiset rattaat. Kuvassa näkyy osittain jo maahan vajonneitten pyörien siimakanget. Jotakin muutakin, noin äkkiseltään tunnistamattomaksi jäänyttä metallitavaraa sinne oli jäänyt.
Sinänsä mielenkiintoista paikkaa ei jääty sen pitemmäksi aikaa ällistelemään vaan lähdettiin katsomaan, millaista jälkeä majavat täälläpäin ovat tehneet. Ja olihan sitä nähtävää. Jokusia kaadettuja haapoja oli jo nähtävillä veskon seassa, mutta keskeneräisiäkin puita löytyi. Eikä ne ihan niitä pienempiä eisuja olleetkaan. Saa siinä talttahammas nakerrella tunnin jos toisenkin ennekuin tuokin haapa tuosta kellistyy.
Täältä lähdimme sitten seurailemaan järven rantaa kulkevaa polkua, joka vähitellen johdatti meidät Kommeen Kurjen puumajoitealuelle. Täällä monet lintu- tai muuten vain luontoharrastajat ovat heräilleet uuteen aamuun, keskellä Hanhijärven linnuston moniäänistä maisemaa. Täällä on rauhallista keskittyä itse asiaan. Voi ihmetellä ja ihastella kosteikkolintujen touhuiluja tai sitten vain muuten tuntea kuuluvansa osaksi luontoa. Tulipaikalla voi keitellä nokipannukahvit ja valmistaa muuta kenttämuonaa. Paikkaa lähestyttäessä kiinnitti huomiota se, miten sujuvasti puumajoitteet sulautuvat ympäröivään metsäiseen luontoon.
Viihtyisänoloisella ja siistillä majoitusalueella Jani kertoili yrityksen historiasta ja siitä, miten sitä oli vähitellen laajennettu. Siinä oli myös hyvä tilaisuus täydentää nestevajausta, sillä helle alkoi jo tuntua metsässäkin. Haittapuolena voi kai pitää niitä arviolta kymmentämiljoonaa hyttystä, jotka iskivät kimppuumme heti, kun seisahduimme.
Täältä oli myös melkoisen hyvä, ihan itse luonnon järjestämä näköalaikkuna itse järvelle. Siinä oli ollut joku syöksyvirtaus, joka oli kaatanut rannan kuusia ja näin tehnyt kapeahkon, mutta kuitenkin riittävän aukon rantametsään. Sen oli sitten Jani vaimonsa Anjan kanssa tehokkaasti hyödyntänyt kaikkien alan harrastajien iloksi. Todella mukavanoloinen kokonaisuus, suojainen metsärinne majoitteineen ja luonnollinen ikkuna lintujen seuraamiseen. Tarkkaan katsoen kuvasta voi löytää pitkän kannon tuolla rannassa. Silläkin on oma tarinansa.
Mielenkiintoinen matka senkuin jatkui. Tallasimme nimittäin sikäli historiallista maaperää, että kulkemamme tieura oli vanha, talosta taloon kulkeva jonkinlainen kylätie, joka oli ollut käytössä ennen Houhajärventien rakentamista. Vaikka liikenne tuolla uralla onkin jo hyvin satunnaista ja keveää, on tieura vielä selvästi havaittavissa. Ei tosin täysillevyisenä, mutta kuitenkin. Uralla kasvavien puiden koko kertoo, että siitä on jo jokusia vuosikymmeniä, kun tämä suunta on ollut vakituisessa käytössä.
Tuota vanhaa uraa seuraillen tulimme jo etäämmälle itse järvestä ja eteemme avautui laajahko peltoaukea. Siinä jossain niillä vaiheilla oli myös vanha rajamerkki joka osoitti kylien rajaa, siinä se jökötti, hiukan irti pellon reunasta ja seuranaan muutamien metrien päähän pystytetty viisarikivi, joka osoitti rajan kulkusuunnan. Tässä paikassa erosimme valmiista polusta ja lähdimme taivaltamaan valoisaa umpimetsää toiselle uralle.
Ura, jota jatkoimme, kulki Nurmelan tilan kautta kohti Harjunpäätä, missä tulimme Houhajärventielle. Vasta nyt iski helle tosissaan, tiellä ei juurikaan suojaavaa varjoa ollut ja tuulikin oli vallan unohtunut jonnekin, minne lie, nuokkumaan. Matkaa oli kuitenkin enää niin vähän, ettei tämä loppumatkakaan ketään tappanut. Tässä ollaan jo matkan ilot ja surut selättäneinä taas lähtöpaikalla. Yhteinen ja yleinen mielipide oli, että sopiva lenkki näissä olosuhteissa. Myös sitä alkuperäistä koko järven kiertävää lenkkiä ei vielä vallan haudattu, vaan toiveissa on, että sinnekin vielä lähdetään, joskus sitten syksymmällä, ennen lumien tuloa. Myöskään laturetkeä tuonne ei pidetty mitenkään mahdottomuutena, saas sitten nähdä, miten hänessä käy.
Tuleva lauantai, joka on koulujen lopetus- ja muunkinlainen valmistujaispäivä, rauhoitetaan niihin hommiin. Mutta sitä seuraava lauantai 8.6. kokoonnumme klo 13.00 Ylistenjärven Laavulla. Silloin on kevätkauden viimeinen kävelylenkki ja halukkaat voivat tietysti lähteä uimaan/vesijuoksemaankin. Tällä hetkellä järven vesi on parikymmenasteista, eivätkä nämä ilmat tästä näytä paljon jäähtyvän, joten tuolloin on varmastikin hyvät uintikelitkin.
18.5.2024
Pikasilmäys kevääseen Tapiolankujalla
Kuten tunnettua, viime lauantai oli varattu Hanhijärven kierrokselle, mutta helteinen sää pakotti meidät perumaan niin uhkarohkeat aikeet. Kohteena olikin sitten jo keväämmältä tutuksi tullut Tapiolankuja. Erilaiset vaivat ja sairaudet karsivat osan joukostamme pois, mutta siitä huolimatta lenkki tehtiin, joskin hiukan pikaisemmin kuin tavallisesti.
Helteiset kelit olivat saaneet luonnon riehaantumaan vallan vimmattuun kasvuun. Sini- ja valkovuokkojen lisäksi muitakin kevätkukkivia kasveja oli jo ehtinyt täyteen kukoistukseen. Pajukin, vaikka hiukan varjoisemmassakin paikassa kasvoi, oli jo ehtinyt pukata näin isot lehdet.
Valkovuokko oli parhaassa kukassaan, mutta olipa siellä joukossa muutakin, mitä yleensä on totuttu näkemään vasta paria viikkoa myöhemmin. Toivottavasti kelit viilenisivät sen verran, että kaikenkarvaiset pörriäiset ehtisivät suorittaa pölytyshommansa ennenkuin koko kukinta on ohi. ”Orvokki, lehdokki, vuokko ja moni muu…” tässä vuokkojen naapurina kukoistaa orvokki ja käenkaali.
Uutta pukkaa vaikka entisetkin ovat vielä syömättä. Mustikan melko runsas kukinta enteilee hyvää mustikkavuotta, huolimatta siitä, että suviyöt olivat järjestään pakkasella ja näin ollen marjojakaan ei sen ennusteen mukaan pitäisi tulla ollenkaan. Ilmeisesti kukaan ei ole välittänyt tietoa tuollekaan puskalle, joa lykkää kukkanuppua lähes joka oksankärjellä. Ja tosiaan, on siellä joku puolukanvarpukin onnistunut säilyttämään pari marjaa viime vuodelta.
Reittimme kulki osin entistä ajouraa, joka jo on, ilmeisesti vähäisen käytön vuoksi, kasvamassa hyvää vauhtia umpeen. Ympäröivä metsä antoi mukavasti varjoa helteiseen reissuumme. Tämän kertainen lenkkimme oli hiukan lyhyempi, niin ajaltaan kuin matkaltaankin. Siihenkin mahtui kuitenkin pari juoma- ja jumppataukoa. Kaikkiaan melko hyvä aloitus näin lämpimille keleille.
Kumma kääpä, sanottiin enenvanhaan jostakin oudosti käyttäytyvästä ihmisestä. Tämä kääpä ei kuulunut ihmiskuntaan, vaan oli ihan tavallinen ja oli katsonut sopivaksi asuinpaikaksi vanhan kuusenkannon.Muun muassa tällaista ja paljon muutakin keväisen keveää oli nähtävillä viime lauantaisella lenkillämme.
Ensi lauantain lenkistä ei vielä osattu tuolloin sanoa juuta eikä jaata, odoteltiin vain, millaisia kelejä on luvassa. Nyt näyttää, että lämpötia olisi melko inhimillinen tuollaiseen pitempääkin reissuun, ja jonkinlaista ukkosateen mahdollisuuttakin olisi tarjolla. Ensi lauantaina, 25.5. kokoonnumme siis Hanhijärven pihassa, Houhajärventie 194, klo 12.00. Siitä eteenpäin ottaa komennon Jani, toimien oppaana ja paikallisten paikkojen ja asioitten tuntijana. Nyt on tulossa mielenkiintoinen retki, lähtekää mukaan isommalaakin joukolla.
11.5.2024
Taas talkoiltiin laavulla
Äitienpäivälauantai, kylän perinteinen laavutalkoopäivä, tarjoili erittäin onnistuneet puitteet tälle keväiselle tapahtumalle. Aurinko paistoi, oli lähes tyyntäkin ja lämpötilakin oli pieneen ja vähän isompaankin siivous- ja huoltotyöhön aivan sopiva. Niinpä sitten väkeä olikin liikkeellä ihan kiitettävästi, taisi olla kolmattakymmenettä jonkin verran. Aivan laavun lähiympäristö haravoitiin ja roskille, etupäässä kariketta ja käpyjä, annettiin kyyti hiukan sivummalle.
Etäämmällä karsittiin ja pätkittiin kaatuneita puita. Osa pölleistä tuotiin Laavulle, osa jätettiin pinottuna metsään myöhempää käyttöä varten. Perinteisetä pilkontaurakasta jouduttiin luopumaan jokunen vuosi sitten, sillä valmiiksi pilkotut puut häipyivät maailmalle nopeammin kuin palamalla. Harmi niiden kävijöiden kannalta, jotka ihan rehellisin aikein tulevat tänne ulkoilemaan.
Laavun ihan välittömässä läheisyydessä oli parikin pystyyn kuivunutta leppää, toinen tiputteli jo oksiaan maahan siihen malliin, ettei ollut epäilystäkään, etteikö sieltä ihan lähiaikoina tule alas jotakin painavampaakin. Ihan siis vain yleisen turvallisuudenkin vuoksi se sai kaatotuomion. Ei muuta kuin saha soimaan ja puu poikki ja pinoon.
Pitihän sitä myös kylän nuoremman väen päästä kokeilemaan, mitä se on käytännössä, kun sanotaan että pois alta risut ja männynkävyt. Ja varsinkin ne risut, kävyistä viis tällä kertaa. Pari ”muukalaislegioonalaista” kyllä näyttävät olevan kiinnostuneita ihan jostakin muusta, mutta mukana sitä vain pitää heidänkin olla.
Jo useamman vuoden ajan kyläläisiä on ihmetyttänyt ja jonkin verran ärsyttänytkin luvattomien veneitten jatkuva ja lisääntyvä rantautuminen juuri tähän Laavurantaan. Asiahan on niin, ettei tällä alueella ole minkäänlaista oikeutta säilyttää venettään. Jostakin syystä tätä ei vain tiedetä, eikä siitä välitetä, vaikka tiedettäisiinkin. Tämä paatti oli pistetty parkkiin niin törkeästi polun poikki, että se siirrettiin vallan uuteen paikkaan. Jos tuo on ollut hyvä kulkemaan vesillä, ei sen kuivanmaankaan kulkuominaisuudet hassummat olleet, sinne meni, että heilahti. Sen lisäksi puheenjohtaja lupasi ottaa selvää, miten noitten muitten kanssa pitäisi toimia, ett6ä rauha taas palaisi tähän niemennokkaan.
Tiiviin työrupeaman päälle sitten otettiin hiukan rennommin. Kaikki ne kuulumiset, mitä ei työn ohessa oltu ehditty vaihtaa, saivat nyt päähuomion, tai ei sentään, siinä informaatiotulvan keskellä maistui myös nokipannukahvi ja kuuma makkara, joiden riittävyysestä naisväki oli pitänyt kiitettävästi huolta. Ja mikäs siinä oli kaan istuskellessa, aurinko paistoi, hiljainen kevättuuli vilvoitti ja ympärillä oli rento meininki.
”Ei suul yksin syär, sil puhutan kans”, sanottiin jossain tuolla Turuun puolissa. Mutta kyllä se sama sääntö täälläkin on hyvä muistaa, eikä sitä ilmeisesti ainakaan tässä porukassa oltukaan unohdettu. Ilmeisesti Kirstillä on tässä joku normaaliakin mehevänpi juttu meneillään.
Näin se kului leppoisissa merkeissä tämänkeväinen laavun huoltopäivä. Väki alkoi vähitellen poistua paikalta, kukin omiin töihinsä ja Laavuniemi jäi siivottuna ja muutenkin kesää varten huollettuna odottelemaan uusia kävijöitä. Mutta tässä taitavat jonkun raivaussakset olla vähän kyseenalaisilla ja ehkä hiukan luvattomillakin teillä.
Sääprohveetat ovat ensi viikonlopuksi ennustelleet lämpötilaa, joka on aivan liian korkea vaativassa Hanhijärven maastossa suoritettavaksi suunniteltuun vaellukseen. Siispä siirrämmekin koko reissua viikolla eteenpäin, eli lähdemme matkaan Hanhijärven ympäri lauantaina 25.5. klo 12.00. Tulevana viikonloppuna eli lauantaina 18.5. klo 13.00 kokoonnumme taas Tapiolankujalla ja teemme lenkin lämpötilan ja voimiemme mukaan. Ottakaa vesipullo mukaan, siellä tulee todennäköisesti sille tarvetta.
4.5.2024
Aurinkoisella koulutiellä
Viime lauantaina oli lämmin, aurinkoinen ja muutenkin mukava sää patikoimiseen. Tällä kertaa olimme vallan uusissa kuvioissa, vaikka nämä seudut toisaalta vanhoille kyläläisille olivat hyvinkin tuttuja jo sieltä elämän alkupuolelta. Reittinämme nimittäin oli vanha yhdystie Punkalaitumentien ja Hiedanmaantien välillä. Punkalaitumen tien puoleisella päällä on nykyisin nimenä Koulutie. Toinen pää taas on virallisesti Kullaantie, mutta reittimme poikkesi hyvinkin pian pois siltä ja jatkoimme Hakantieksi kutsuttua, entistä kärrytietä, nykyisin lähinnä polkua pitkin. Kun koulu joitain vuosia sitten sai uuden omistajan, tämä kunnosdti silloin myös Hakantien sillan. Sillalla pysähdyimme ihmettelemään majavan kaatamaa suurta haapaa.
Siellä se maata rötkötti jo paremmat päivänsä nähneenä. Mutta olipa siinä saanut hiukan aikaa hammastia ennenkuin tuo tyveltä lähes puolimtrinen puu oli kellistynyt. Sillalta aloimme kiivetä mäkeä ylöspäin kohti koulua. Kävin aikoinani itsekin yhden vuoden tuota koulua ja maaston piti siltseltä olla hyvinkin tuttua. Totuuden nimissä on tunnustettava, että useinkin koulupäivästä kului suurempi osa noita lähimetsiä koluten kuin luokassa. Lämmin viikko oli saanut polunvarren ojanpenkat kukkimaanHarvana keväänä nou kaikki näin yhtäaikaisesti ovatkaan kukassa.
Ohitimme koulun täältä metsän puolelta sitä paljon edes huomaamatta ja maastokin alkoi laskea Mäki-Laurilan peltojen väliin. Siitä ei sitten ollutkaan enää pitkää matkaa Koulutielle. Emme lähteneet sitä Punkaitumentielle vaa ylitimme sen ja jatkoimme Penan heinämaata pitkin kohti tämän lammaslaitumia. Peltosarat ulottuivat ihan Tapiolajärven rantaan asti ja nyt, kun järvessä oli vesi korkealla, ulottuise sarkojen alapäihin asti. Rantapajukot kukkivat parhaillaan ja sieltä kuului melkoinen pörinä.
Näiltä vaihein käännyimme takaisinpäin. Täältä pelloilta päin nähtynä koulu oli varsin vaikuttava näky, vaikka julkisivu olikin vallan toiseen suuntaan. Ja tietysti se herätti muistoja, kenellä millaisiakin. Kaiken kaikkiaan on hyvä juttu, että vanha rakennus on saanut arvoisensa kunnostuksen ja on asumiskäytössä. Kun muisteleen iitä sen rappioaikoja, kun se oli pelkkänä varastona, on muutos melkoinen.
Paluumatkalla lämpö jo alkoi vaikuttaa, ylämäki koululle tuntui melko pitkältä ja vallan yllättävän jyrkältäkin. Siitäkin kuitenkin selvittiin, kuka enemmä, kuka vähemmän puhkuen.
Siitä kuitenkin sitten alkoi pitkä alamaa, kunnes olimme taa sillalla. Siinä hiukan vedettiin henkeä ja pidettiin pikku jumppatuokiokin. Eikä siinä sitten enää kauan nokka tuhissutkaan, kun oltiin siellä, mistä lähdettiinkin, Kivelän pihassa.
Tulevana lauantaina ei lähdetäkään lenkille vaan harrastetaan hyötyliikuntaa Laavurannassa. Luvassa on nimittäin perinteiset jokakeväiset laavun lähiympäristön siivous- ja kunnostustalkoot. Jokainen varustautukoot omien kykyjensä ja mieltymyksiensä mukaan. Luvassa on muutakin kuin vai työn raskaan raadantaa.
27.4.2024
Ikiliikkujat liikkeellä suunnitelmalla B
Viime lauantaina oli ryhmämme useimmilla osallistujilla muita menoja, joten lenkkiä ei tehtykään Makkaravuoren maisemissa vaan lähdettiinkin katselemaan, miltä Ylistenjärvi ja eritoten Tapiolanlahti näyttivät näin kevään ja korkean veden aikaan. Ryhmän keski-ikäkin tippui vallan, jos ei ihan nuoreksi, niin kokolailla tavallista alemmaksi kuitenkin. Mutta kuten jo wanha kansa tiesi, mitä isot edellä sitä pienet perässä. Todellinen järjestys kyllä taisi olla tasan päinvastainen vai pitäisikö asia ilmaista niin, että mitä isommat pienet edellä sitä pienemmät pienet ja isot perässä. Oli miten oli, noiden pikkuvilistäjien vauhti oli koko matkan ajan meille muille saavuttamattomissa.
Vuoren takarinnettä kavuten pääsimme viimein tutustumaan tilanteeseen itse järvellä. Jäät olivat lähteneet jo suurimmaksi osaksi, mutta joissakin suojaisissa lahdenpohjukoissa niistä näkyi vielä jonkinlaista jäännettä. Ei tuolle ihan ensihätään olisi tullut mieleen mennä sen kestävyyttä kokeilemaan. Ja ihme ja kumma, tällä kertaa ei nuorisollakaan ollut mitään kiinnostusta kokeiluihin, sen sijaan itse maisemat tuntuivat tekevän heihin jonkinlaisen vaikutuksen.
Niinkuin tuossa jo tuli todetuksi, oli vesi järvessä lähes puoli metriä normaalioa korkeammalla. Se muutti hiukan maisemia rantaviivan kohdalla. Kokonaiskuvassa sitä ei juurikaan huomannut, vain matalimmat kivenselät olivat nyt jääneet pinnan alapuolelle. Niinkuin tuostakin näkyy, ilma oli melko tyyni, välillä hiukan turhankin lämmin vaikka aurinko suurimmaksi osaksi pysyttelikin pilviverhon takana.
Lenkkimme loppupuolella aurinkokin suostui näyttäytymään hetkiseksi. Saimme hetkisen ihailla sen esiin loihtimia värisävyjä pilvissä ja melko tyynen järvenpinnan heijastuksissa. Nuoriso vaati näkymän ikuistamista, ei siinä siutten auttanut kuin tehdä työtä käskettyä.
Minulle tuon koko matkan ajan mukana kulkeneen vihreän kastelukannun idea ei selvinnyt ennen lenkkimme loppua. Sillä oli kuitenkin ihan selvä tarkoitus ja tarve, mutta vanhalle nämä nuorison meiningit ovat ennenkin olleet turhan mutkikkaita ymmärtää. Joka tapauksessa kannu kulki mukana koko reissun ja se kastelusihtikään ei hukkunut siitä kuin kerran. Ihan kiitettävä suoritus nuoreltaherralta.
Niinkuin täällä joskus ennenkin on ollut tapana, päättyi tämäkin lenkki yhteiseen tuokioon laavurannan nuotion ympärillä. Taivas oli taas vetäytynyt paksuun pilveen, tuulikin pyöritteli puuskittaisena nuotin savua ja taisipa siinä jokunen vesitippakin ilmassa olla. Sitä tuskin kukaan ehti kunnolla edes huomaamaankaan, olihan takana tämän kevään ensikosketus Taipaleenvuoreen ja sen poluihin. Seuraavan kerran Ikiliikkujat kokoontuvat lauantaina 4.5. klo 13.00 ja kokoontumispaikkana on Kullaantien pää. Siis tarkemmin sanottuna Hiedanmaantie 201. Lähdetään katsomaan miltä Hakantien-Koulutien reitti tuntuu näin sulan ja (ehkä) kuivankin kelin aikana. Matkaa reitille kertyy rapiat kaksi ja puoli kilometriä ja uran pitäisi oleman helppoa kulkea.
Pistäkää mieleen myös lauantai 18.5. jolloin lähdemme kiertämään Hanhijärveä. Lähtö Hanhijärven pihalta klo 12.00. Huomatkaa tuntia aikaisempi lähtö, koska matkakin on totuttua pitempi eikä maastokaan ole kaikistellen täysin helppoa kulkea. Arviolta parin tunnin reissu.
13.4.2024
Kevättä keskisillä
Viime lauantain lenkki patikoitiin pilvisessä ja melkeinpä koleassakin säässä. Kohteena oli tällä kertaa Keskistenjärven lintutorni. Reittimme kulki jo viime keväältä tuttua polkua, hyvinkin vaihtelevalla pohjalla. Mukavaa siinä oli se, että lumet olivat jo vallan häipyneet ja sulavedetkin olivat jo suurimmaksi osin kuivuneet. Matkan varrella muisteltiin, että viime keväinen reissu tänne tehtiin toukokuun puolella. Silloin oli varjoisan kuusikon suojissa sinivuokkoja toisin paikoin lähes mattona. Kun tarkemmin katselimme, löytyi nytkin jokunen, hiukan ujonsorttinen yksilö kevään sanomaa tuomassa.
Matkan varrella saimme vahvistuksia joukkoomme, kun tämä karvaturri emäntineen liittyi seuraamme. Sillä tuntui olevan hiukan eri käsitys jumppahetkistämme, mutta mitäs tuosta. Sitäpaitsi meisträ tuskin kukaan muu olisi pystynyt suorittamaan sen esittämää koreografiaa.
Perille päästyämme henkäisimme hetken ennen kuin osa meistä kapusi ylös paikallisia maisemia ihailemaan. Joutsenia näkyi paljon, huomattavasti enemmän kuin viime vuonna. Toisaalta, järven pinta oli ehkä korkeimmillaan ja vapaata vettä melko runsaasti näkyvissä. Ennen kuin lähdimme paluumatkalle, kokoontu porukka vielä yhteiseen potrettiin tornin juurelle.
Paluumatkallamme katselimme melko suurta pahkaa, joka oli kasvanut koivun kylkeen. Nyt tuon koivun torso törrötti pahkoineen keskellä hakkuuaukkoa. Kaipa siihenkin sitten joskus aikoinaan joku siipeilijä kaketaa pesäkolonsa ennekuin koko komeus lahoaa ja kaatuu. Sinänsä fiksua motokuskilta, että oli tuon jättänyt siihen sijoilleen ohikulkijoiden ihmeteltäväksi ja ihailtavaksi.
Loppumatka parkkipaikalle oli tylsää päällystettyä tietä. Jälkijoukon loppukiriä odotellessani yritin löytää maastosta ja maisemasta edes jotakin mielenkiintoa herättävää. Sitä ei ollut jo pusikoituneet peltosuirut kuusikon keskellä, ei muurahaispesän keväiset askareet, eikä edes lepän todella runsas kukinta. Sieltä se sitten saapui jälkijoukkokin, ei ihan tasatahtia, mutta muuten sujuvasti.
Seuraavaksi kerraksi sovimme saman ajan ja saman lähtopaikankin. Siis lauantaina 20.4. klo 13.00 kokoonnumme jälleen Monakon parkkipaikalla. Kohteena ja tavoitteena tällä kertaa Makkaravuoren valloitus. Tervetuloa patikoimaan, kyllä sinne metsään porukkaa mahtuu enemmänkin. Mutta keli saattaa olla hiukan talvinen, joten huomioikaa se varustuksessanne.
23.3.2024
Jollei maalis maata näytä…
Niin ei huhti humauta eikä touko tomauta, sanotaan. Tiedä häntä, pitääkö tuokaan vanha viisaus enää nykymaailmassa paikkansa, mutta joka tapauksessa viime lauantaisella reitillämme alkoi jo näkyä suliakin paikkoja. Vaikka tie vielä suurimmaksi osaksi kantoi sohjoista jääkanttaan, näkyi metsässä jo selvästikin paljaita paikkoja enemmän kuin viikko sitten.
Vetinen lumi ei houkutellut lähtemään kelkkauralle, jossa lunta, ainakin näin alkupäässä oli vielä Hyvinkin paksulti. Tuokin pieni kallion nyppylä matkamme varrella näytti vielä siltä kuin sen lumipeite ei olisi ollut moksiskaan lämpöaallosta sen paremmin kuin vesisateistakaan. Mutta mitäpä me siitä, eihän se kuulunut reitillemme.
Maasto vaihteli, samoin keli. Välillä kulku kävi huolettoman keveästi, jalkojen alla karhea jäätikkö tai vallan sula maa, välillä mentiin kieli keskellä suuta salakavalia vesijäätiköitä varoen ja väistellen. Kun osalla porukasta oli aikataulu, joka oli melko tiukka, oli etenemisen tahtikin sitten koko ajan sellainen, mitä ei näillä lenkeillämme ennen ole nähty eikä koettu. Niinpä pienet hengähdys – ja venyttelytauot hiukan tavallista tiheämmin olivatkin tarpeen. Emme tälläkään kerralla menneet tielle astivaan tyydyimme ihailemaan Houhajärvelle avautuvaa näkymää viimeisen alamaan puolestavälistä.
Vähintäänkin yhtä tiivistahtisen paluumatkan päätteeksi vielä kunnon venyttelyt, joiden aikana sovimme, että pääsiäislauantain lenkki jätetään väliin ja seuraavan kerran kokoonnumme taas lauantaina 6.4. tavalliseen aikaan, eli klo 13.00. Silloin on kokoontumispaikkana Monakon parkkipaikka ja tavoitteena Keskistenjärven lintutorni.
Samalla lyötiin lukkoon myös se jo jonkin aikaa suunnitteilla ollut Hanhijärven kierroksen ajankohta. Sinne lähdetään lauantaina 18.5. Seuratkaa ilmoittelua, yksityiskohdat tarkentuvat vielä kunhan kevätkin edistyy.
16.3.2024
Ensin oli vettä ja sitten tuli… vettä
Viime lauantain lenkillä saimme hiukan esimakua alkavasta keväästä. Paksun pilvikerroksen peittämältä taivaalta tihkutti vettä välillä enemmän, välillä vähemmän. Mitään kaatosadetta emme kuitenkaan saaneet, mutta pikku nihkeys oli koko ajan kuitenkin se, joka loi tunnelman tälle lenkillemme. Tien jääpinta oli osittain jo pehmennyt mukavasti käveltäväksi ja ylhäältä virtaava vesi levitti mäkeen tuotua hiekkaa lähes koko tien leveydelle.
Tällaisella kelillä ei kenelläkään ollut minkäänlaista halua lähteä rämpimään kelkkauralle, varsinkin, kun tie näytti noinkin helpolta kävellä. Tien jatkon oleva polku urineen oli sekin melko mukavassa kunnossa vielä, vaikka toisin paikin sai siinäkin väistellä pahinpia jäätikköpaikkoja. Harjanteelta ennen peltoja avautui maisema jo tummuneelle järvelle.
Tällä kertaa emme menneet tämän pitemmälle, sillä hiukan sohjoinen nousu seuraavalle mäelle tulisi olemaan melko raskas. Toisin paikoin uran pohja oli mukavasti vielä ohuen lumikerroksen peitossa, toisinaan taas jäätikkö oli jo paljastunut lumen alta. Kuluneen viikon sateet ja tuulet olivat tuoneet puista melkoisesti roskaa hangelle. Muutama lämmin ja aurinkoinen päivä muuttaisi tätäkin maisemaa melkoisesti.
Vaikka ei vielä varsinaisesti ole mikään kevättulvien aika, näytti siltä kuin luonto olisi ottanut varaslähdön kevääseen. Ojien jääkannet olivat peittyneet virtaaviin sulamisvesiin ja muutenkin maisemat olivat sen näköiset kuin niitten pitäisi olla vasta kuukauden päästä. Se tieto, että pakkasta ja luntakin on luvassa taas seuraavalle viikolle, ei juurikaan häirinnyt senhetkistä varhaiskevään fiilistä.
Ja tuo pyöreä pallukka kuvan keskellä ei suinkaan ole mikään meteoriitti eikä muukaan ufo, vaan kameran linssille osunut vesipisara. Lenkin päätteeksi sovittiin seuraavan viikon lauantaina kokoonnuttavan samaan paikkaan samaan aikaan. Eli siis lauantaina 23.3. kokoonnutaan taas Tapiolankujan alkupäässä klo 13.00. Varustus, kuten totuttua, sään ja kelin mukainen.
9.3.2024
Toivolan lenkki
Viime lauantain sää oli pilvinen, hiukan viimainen pikkupakkanen. Tie oli taas jäätikköisen liukas ja niinpä poikkesimmekin hetimiten Kankaanpään jälkeen tieltä kelkkauralle kokeillaksemme sen kantavuutta. Ja kantoihan se, tiiviiksi jäätynyt ura oli mukavan karhea ja kova kävellä. Ura kulki kankaanpään pellon sivua kohti Toivolaa.
Polkumme varelle jäivät myös vanhan Toivolan rakennukset, tai paremminkin se, mitä niistä enää oli jäljellä. Talvisen kalju pusikko ei pystynyt juurikaan peittämään sitä ankeutta, minkä tällainen hylätty asumus pihapiireineen aina mielessä synnyttävät. Puiden ollessa lehdessä kaikenlainen vihreys kätkisi tuon surullisen näkymän suojiinsa. Kappale kylän historiaa on siinä poistumassa tietoisuudesta luonnon hiljaisella, mutta sitäkin varmemmalla otteella.
Toivolan jälkeen alkoi reitillämme loiva, mutta sitäkin pitemmältä tuntuva ylämaavaellus noustessamme kohti Kalalahtea. Sekin lienee asumaton, mutta ei vallan autio, päätellen siitä, että piha-alue oli aurattu. Tällaisessa vanhassa pihapiirissä , joka kuitenkin vielä on jonkun hoidossa, on täysin erilainen tunnelma, ehkä hiukan surumielinen, mutta kuitenkin levollinen. Tämä muistetaan ja tästä vielä huolehditaan.
Kalalahden jälkeen lasketeltiinkin sitten pitkä huikonen alamäkeä ja kohti Moitusmaan tietä. Siinä pidettiin pieni huili- ja venyttelytuokio, alkaisihan pian taas pitkä nousu. Tällä kertaa nousuosuus oli huomattavasti kevyenpi kuin viikko sitten, sillä polku oli tukevasti jäässä. Tuota pikaa olimme taas kavunneet ylös mäelle ja lähdimme laskeutumaan kohti Tapiolankujaa. Sanotaan, että kun on luja usko ja leviät piaksut, niin vesikin kannattaa. Jäinen hanki kuitenkin kannatti vähemmälläkin uskolla ja normiruojuillakin varsin hyvin ja mikä parasta, se ei nujunnut jalkojen alla niin kuin tien jäätikkö.
Jäätikköisimpään alamäkeen oli joku hiekoittanut hyvän kulku-uran, jota myöten kävely sujui mukavasti. Siinä, missä viikko takaperin edettiin äärimmäisen varovasti ja joka askelta ja sauvansijaa harkiten, tultiin nyt alas rennosti kävellen. Kiitos vaan, kuka sitten tuon vaivan olikaan nähnyt.
Loppumatkamme olikin sitten melko mukavan karheaa jäätikköä jossa sai taas askeltaa rennosti ja voi jo hiukan katsella ympärilleenkin. Joku taiteellinen sielu oli harrastanut lumiveistoksien tekoa näillä main Tällaisia kökköukkoja, vai -akkojako lienevät, oli pystytelty muutamia tien lumivalleja koristamaan. Matkaa lenkillemme kertyi hiukka runsas neljä ja puoli kilometriä.
Päätettiin, että ensi lauantaina 16.3. kokoonnutaan taas samassa paikassa, Tapiolankujan alkupäässä samaan aikaan, klo 13.00. Mahdollisesti kierrämme taas saman lenkin, mikäli viikoksi ennustellut vesisateet eivät pehmitä kelkkauraa täysin kulkukelvottomaksi. Katsotaan sitten taas olosuhteiden mukaan, mihin lähdetään. Myös lauantaiksi on ennusteltu vesisadetta, joten ottakaa se huomioon varustuksessa.
2.3.2024
Maaliskuun ensimmäinen lenkki
Viime lauantainen kävelylenkki tehtiin varsin mukavissa olosuhteissa. Lämpötila siinä nollanvaiheilla, melko pilvinen ja tyyni sää. Mikäs siinä oli matkaa taittaessa. Jäätikköinen tiekin oli karhennettu suurimmalta osalta matkaa. Alkavan kevääntulon huomasi myös, paitsi jo jäätikköiseksi kulahtaneesta kelkkaurasta, myös siitä, miten taajemmassa kohtaa metsässä ei enää juurikaan lunta näkynyt.
Kelkkaura häipyi aikoinaan johonkin etuoikealle, mihin lie häipynytkään ja edessä oli pelkkä kinttupolku. Se kulki taajahkon metsän lävitse kohti Houhajärveä ja Moitusmaan tietä. Vaikka polkua oli talven mittaan jonkin verran käytettykin, oli se tällä kertaa reittimme raskain osa jalan alla epävakaan ja hiukan upottavankin sohjolumen vuoksi.
Tuo sohjoinen polku johti harjanteelle, josta sitten jo näkyikin vielä lumi- ja jääpeitteinen järvi. Näin lehdettömän maiseman aikaan näyttäytyi tuo harjanne melko avarana ja valoisana, vaikka se kasvaakin melko taajaa koivikkoa.
Emme kuitenkaan pysähtyneet tuonne ylös maisemia ihailemaan vaan matka jatkui, edelleen yhtä sohjoisissa ja epävakaissa merkeissä alas, kohti tietä. Alamäen tallustaminen ei ollut kevyttä sekään, sillä joka askeleesta tuppasi tulemaan hiukkasen tarkoitettuas pitempi. Lisäksi kapealta polulta jalka nuljahti turhan helposti sivulle, missä hanki oli syvää. Reippaasti sitä kuitenkin tämäkin osuus suoritettiin.
Tielle päästyämme pidimme pienen venyttely- ja jumppatauon , olihan edessä heti melko vaativa nousuosuus. Lumi ei ylös mennessä ollut yhtää sen vähenpää pettävää kuin oli alastullessamme ollut. Taisi siinä yhden jos toisenkin pulssi hiukan nousta ja kone ottaa lämpöa ennen kuin olimme nousseet uudelleen harjanteen yli ja päässeet taas turvallisen tukevalle, mutta toisinaan salakavalan liukkaalle polulle.
Tahdissa, mars. Näin kepeän näköisesti nousee askel vielä tuon lähes kolmikilometrisen, osittain hyvinkin raskaan patikkalenkin loppusuoralla. Näin saatiin tämäkin maaliskuun alun ensimmäinen lenkki päätökseesä. Sovimme, että seuraava lenkki tehdään taas totuttuun tapaan lauantaina. Siis lauantaina 9.3. kokoonnumme taas Tapiolankujan alkupäässä klo 13.00. Sään ja kelin mukainen varustus, aikaa noin tunnin lenkkiin ja reippaan keväistä ulkoilumieltä mukaan.
24.2.2024
Paluu Tapiolankujalle
Talven hiihtokausi näyttää jäävän lyhkäiseksi kuin kanan lento. Kaikkiaan neljä kertaa ehdimme käymään ladulla ennenkuin kelit menivät sikäli epävarmoiksi, että sukset oli viisainta nostaa seinälle. Siksi teimmekin viime viikon lenkin taas kävellen. Myös tiet olivat sen verran jäätikköisiä, että lähdimme vanhastaan tutulle Tapiolankujalle. Kyseinen kuja on yksi niitä eniten lenkeillämme käytettyjä ja se on esiintynyt monenmoisena, aina vuodenajasta riippuen. Tällä kertaa se oli vetisenjäätikköinen ja siksi todella liukas.
Juuri tuo märänjäätikköinen tie antoi tälle lenkille ihan oman säväyksensä. Joka askeleella oli keskityttävä siihen, että eteneminen jatkuisi pystyasennossa. Ensimmäisellä taukopaikalla oli suurinpana huolena löytää jalkojen alle sen verran pitävää että pienet jumppa- ja venyttelyliikkeet voi suorittaa turvallisesti.
Sulat kelit olivat saaneet myös vedet liikkeelle. Syksyiset sadevedet jäivät lumien alle ja pakkanen hyydytti alkutalvesta valunnan, mutta nyt, kun ilmat lämpenivät ja vesisateitakin on saatu, paljastuu se karu totuus, etteivät maat juurikaan ole jäässä ja että sitä vettä on vielä paljon sulamisvesiä enemmänkin maastossa.
Jäätikköisen tieosuuden jälkeen pääsimme vähemmän liukkaalle kelkkauralle, jossa kulku olikin jo paljon rennonpaa ja kevyenpää, huolimatta siitä, että lumi oli todella vetistä sohjoa. Jos alkumatka olisi ollut nopeanpikulkuista, olisimme ehtineet taas käymään Moitusmaantiellä kääntymässä, mutta nyt jäi matkamme hiukan lyhemmäksi. Tässä valoisassa rinnemetsässä ei enää liikoja lumia ollut. Näillä vaihein käännyimme takaisin.
Vaikka lenkkimme tällä kertaa jäikin vähän vajaammaksi tuli siihen kuitenkin pienen ylämäen kapuaminen mennen tullen ja toisaalta tuo jäämäki oli yhtä mielenkiintoinen alaspäin tullessa, mitä se oli ylös kavutessakin. Tässä on jäätikköinen mäki tultu alas ja todetaan, että kaikki ovat vielä tolpillaan eikä kenellekään ole tullut mitään vammoja. Siitä oli sitten hyvä jatkaa loppumatkan tasainen kohti lähtöpaikkaa.
Ensi viikon lenkki päätettiin tehdä poikkeuksellisesti ensi sunnuntaina, samaan aikaan ja samassa paikassa. Siis sunnuntaina 3.3. kokoonnumme Tapiolankujan alkupäässä klo 13.00. Varustautukaa taas mahdollisesti liukkaaseenkin keliin.
17.2.2024
Kävellen olisit jo perillä…
(…jos olisit ajoissa lähtenyt…)
Viime lauantain keli ei juurikaan houkutellut ladulle. Yöllä satanut loska, joka lenkkimme aloitusaikaan oli juuri jäätymässä, sai ladun tuntumaan vähemmä kutsuvalta. Niinpä päätimmekin, että kävellään tiellä, niin tylsältä kuin se tuntuikin. Lisäksi liukas ja sohjoinen keli sekä muut yhteensattumat vähensivät osallistujien määrää. Matkaa lähdettiin taittamaan ensin Kämmäkäntietä, sitten käännyttiin Hiedanmaantielle siinä toivossa, että se olisi vähemmän liikennöity.
Kuten tuosta kuvastakin voi päätellä, sää oli melko pilvinen ja jotain pientä lumen tai rännän tapaista oli ilmassa. Vähitellen jäätymässä oleva sohjo tien pinnassa pakotti keskittymään enenpikin etenenmiseen kuin ympäristön huomioimiseen. Toisaalta nämä maisemat ovat niin tuttuja jo entuudestaan, ettei siinä niin järin suuria ahaaelämyksiä olisi saanut, vaikka olisi tarkemminkin ympärilleen vahdannut.
Aina vain pienemmälle tielle oli pyrkimys ja sellaiseen olikin sopiva sitten Heikkilänaukeen jälkeen oikealle eronnut Ylistenniementie. Paitsi pienenpi, se oli myös sohjoisempi ja liukkaampi, mutta toisaalta siellä ei tarvinnut juuri muuta liikennettä ottaa huomioon. Eipä tästä lenkistä juuri mitään lapsenlapsille kerrottavaa jäänyt, mutta tulipahan taaskin olluksi liikkeellä tunnin verran. Tuli katselluksi, miltä kevääseen pikku hiljaa kallistuva kylä ja sen sisällään pitämä maisema näyttää. Siis kaikenlaisen dramatiikan puutteesta huolimatta, vaiko sitten juuri sen vuoksi, oikein onnistunut lauantai-iltapäivän liikuntarupeama.
Koska kuluvan viikon sääennuste lupailee silkkaa räntä- ja vesisateitten ryydittämää nollakeliä, lienee paras unohtaa vallan kaikenlaiset laturiennot ja valmistautua siihen, että tulevanakin lauantaina kävellään. Siis lauantaina 24.2. kokoonnumme Kivisillantien Kämmäkäntien puoleisessa päässä varustautuneena kävelylenkille. Todennäköisesti se tarkoittaa, että jalkaan jotakin mahdollisimman vähän luistavaa ja sauvat käteen. Muuten varustus sään mukaan. Eiköhän siitä taas jonkinlainen lenkki saada tehdyksi.
10.2.2024
Sukuvika on se jos suksi ei luista
Viime lauantain keli oli todella hyvä, kuten ilmakin, aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta ja tyyni pikkupakkasen keli sai ladun liukkaaksi. Menneen viikon vesi- ja räntäsateet olivat muisto vain ja ladun pohja oli tukevasti jäässä. Uudet, viikon aikana tulleet lumet olivat asettuneet urien pohjille peittäen jäätikön. Tällä kertaa ei ollut minkäänlaista arpomista siinä, hiihtääkö vai eikö hiihdä. Vaikka pakkanen varjopaikoissa nipisteli poskia ja nenänpäätä hiukka kymmenen asteen kylmemmällä puolella olevilla lukemilla, lämmitti aurinko suurimman osan matkasta vallan mukavasti.
Liikkeelle lähdettiin taas totuttuun tapaan rivakasti ja jokainen omaan tahtiinsa. Tällä kertaa oli lenkki kokonaisuudessaan hiihdettävässä kunnossa jolloin koko pituudeksi tuli puolisentoista kilometriä. Alkumatkan pieni nousu- ja toisaalta taas lakuosuus antoivat hiukan vaihtelua muuten niin tasaiseen peltomatkaan. Tässä otetaan vasta tuntumaa latuun ja sukseen ensimmäisen kierroksen alkusuoralla.
Siitähän se sitten tuntuma ja vauhti löytyivät itse kullekin matkan edistyessä. Tässä edetään jo tasaisen varmasti ja vauhdikkaasti kun on jo saatu lämpöä koneeseen. Se, että porukka hajaantui heti vauhdin mukaan pitkille välimatrkoille antoi jokaiselle vapauden hiihdellä ihan omaa lenkkiään ja omaan tahtiinsa. Mikään ei ole tylsempää kuin hiihtää tiiviissä jonossa, jolloin edellä menevän kannat kolisevat omiin suksiin tai sitten takanatuleva ajaa jatkuvasti omille kannoille. Hannu tässä sivakoi varjopuolen osuutta pitkin potkuin.
Varjopuolen latua oli vain pieni osuus koko lenkistä. Tyyni ja aurinkoinen sää, alla liukas latu. Eipä sitä näissä puitteissa sen kummenpia osattu toivoakaan. Sopivat olosuhteet saivat itse kunkin ottamaan kaiken liikunnan ilon irti tästä lauantai- iltapäiväisestä hiihtolenkistä. Timo tekee taivalta ojan varressa auringon lämmittäessä mukavasti. En tiedä, monesko kierros on jo menossa, mutta tahti on kuitenkin tasaisen varmaa ja matkanteko sujuvaa.
Menneen viikon suojat olivat saaneet hangen kantamaan hyvin suksen alla joten mieleen tuli, että viikon päästä voisimme lähteä hiihtelemään vain hankikannoille. Alkuviikon pyry ja loppuviikoksi ennustellut sekavat sääolosuhteet pyryineen ja mahdollisine vesisateineen hautasivat kuitenkin moiset haaveet. Niinpä kokoonnumme taas ensi lauantaina 17.2. klo 13.00 taas samassa paikassa, Kämmäkäntie 39 vaiheilla ja varustaudumme sään ja kelin mukaan joko hiihtämään tai sitten vain kävelylenkille.
3.2.2024
Kuivan maan vesihiihdot
Niinhän siinä sitten kävi, että keli oli jokusen asteen plussalla, kun viime lauantaina kokoonnuimme. Vähäsen siinä epäröin itsekin, mitä tehdä, mutta kun se, mitä viimeksi oli taivaalta tippunut, näytti valkoiselta, otin sukset alleni ja lähdin katsomaan, mikä oli meininki ladulla. Vaikka uusi lumi olikin todella märkää, oli se yllättävän liukasta. Tosin kylmemmissä paikoin latua oli keli hiukan tökkivä, mutta yleensä suksi kulki melko kevyesti. Märän ja uuden lumen keli arvellutti tosin muitakin ja siksi osa joukostamme oli lähtenyt liikkeelle kävellen.
Alkulenkin luistava lumikin muuttui vähitellen aina vain takkuisemmaksi ja kaiken lisäksi ladun pohja alkoi pettää potkun alla kelin vetistyessä koko ajan vain lisää. Viimeiset kierrokset alkoivat jo tuntua työltä. Ihan siinä muidstui mieleen ne ennenvanhaiset kouluajat, jolloin hiihdettiin kouluun, jos ei nyt ihan kesät talvet, niin talvet kuitenkin. Monesti oli jo maalis-huhtikuun vaihteessa keli sellaiset. Että ainoa lumi oli se, mitä oli tarttunut suksien pohjiin.
Vaikka tuossakin on loiva alamaa, näkyy meno olevan vähintäänkin hieman tahmeaa kelin vuoksi. Eipä tuossa liikoja kilometrejä tainnut kertyä, mutta lähes tunnin hiihto melkoisen vaihtelevalla kelillä oli jotakin sekin. Samoihin aikoihin, kun mekin saimme lenkkimme loppuun, tulivat kävelijätkin omaltaan. Pääasia, että taas oltiin liikkeellä, kukin tavallaan.
Viikon puolenvälin kahta puolta on taas ennusteltu kylmää, mutta jo lauantaina pitäisi pahimman pakkaspiikin olla ohi. Silloin Ikiliikkujat kokoontuvat taas samassa paikassa samaan aikaan ja varustautuneena hiihtoon. Tietysti lenkin voi tehdä taaskin kävellen, jos se mukavammalta tuntuu, mutta oletus on, että hiihdetään. Siis ensi lauantaina 10.2. klo 13.00 ota suunnaksi Kämmäkäntie 39 ja sukset jalkaan. Luvassa taas tunnin verran yhteistä ulkoilua. Tällä kertaa tuskin menee vesihiihdoksi.
27.1.2024
Pakkanen pyryn perästä, paha ilma pakkasesta
Siinä se olikin, kulumassa olevan talven kulku lyhyesti ja ytimekkäästi. Viime lauantaina Ikiliikkujat kokoontuivat sumuisentuhruisen ja pikkupyryisen kelin merkeissä. Viikon lämpöaalto vesisateineen ei ollut juurikaan vielä keliä huonontanut. Latu oli vielä kohtalainen ja vähitellen satava lumikin asettui uran pohjaan melko luistavaksi kerrokseksi.
Pyry sinänsä ei tuossa kuvassa erotu, mutta maiseman harmaa utuisuus kertonee, että jotkin siellä ilmassa on liikkeellä. Hiihtelin lenkin pariin kertaan tarkistusmielessä ennen varsinaista lenkkiämme todetakseni vain, että kyllä tässä vielä on meko hyvä hiihtää. Ei muuta kuin menoksi, sitä mukaa kun porukkaa paikalle ilmaantui. Tälläkin lenkillä oli nuorisoa mukana, tosin vasta ihan lenkin lopulla.
Siinä missä kokeneemmat kiertävät lenkkiään, otetaan tässä vasta tuntumaa lumeen ja sukseen. Meno on hidasta ja huojuvaa, mutta suunta selkeästi eteenpäin. Välillä piti kokeilla että pääseekö siellä umpihangessa mihinkään. Ei tämä aina niin helppoa ole, mutta sisulla eteenpäin.
Pikkuveljen kokeillessa kuntoaan ja taitojaan umpisessa oli isosisko kiertänyt koko lenkin ja päässyt siihen parhaaseen kohtaan, alamäkeen. Kunnon laskuasento vain ja antaa suksen viedä.
Ehdollisesti päätimme, että seuraavalla kerralla kokoonnumme taas kyllä samassa paikassa ja samaan aikaan, mutta kelistä ja ilmasta sitten riippuu, hiihdämmekö. Viikoksi on ennustettu melko lämmintä ja lauantaiaamupäiväksi vielä vesisadetta, joten hiukan epävarmalta tuntuu, onko enää järkevää lähteä ladulle. Mutta joka tapauksessa, Ikiliikkujat kokoontuvat siis taas lauantaina 3.2. klo 13.00 samassa paikassa, eli Kämmäkäntie 39 varustautuneena sään ja kelin mukaan joko hiihtoon tai sitten maantielenkkiin tarvittavalla varustuksella.
20.1.2024
Siinä on latu, mikset jo hiihdä…
Pakkanen oli jo hellittämässä otettaan kun Tapiolan hurjat kokoontuivat lauantaiselle lenkilleen. Tällä kertaa oli porukka varustautunut suksin ja tarkoituksena oli hakea hiukan tuntumaa uuteen latuun, joka kierteli Laurilan Kallen heinämaata ja poikkesi siellä jossain perällä naapurinkin pellolle. Aurinkokin pilkahti silloin tällöin melko tiiviin pilvipeiton rakosista, saaden hangen hohtamaan valkeaa uutuuttaan, olihan viimeinen, parisenttinen lumikerros, satanut vasta edellisenä yönä. Keli oli luistava, kunhan ensin saatiin uralle yöllä tullut kevyt pakkaslumi hiihdetyksi kiinni latuun.
Tällä kertaa jätimme perinteisen venyttelyn kunkin lenkinjälkeiseksi huoleksi, mutta sensijaan toiselle lenkille lähdettäessä etsittiin hiukan tasapainoa ja pitoa sukseen hiihtämällä alkumatka ilman sauvoja. Olimme saaneet joukkoomme pari nuortemmankin polven edustajaa naapuripitäjästä. Hyvin näytti heilläkin suksi luistavan. Ja miksi ei olisi luistanut, onhan heillä kummallakin jo jokusen talven hiihtokokemus takanaan. Mittaa lenkkiin tuli suurin piirtein tuhatkaksisataa metriä, eikä se nyt ihan tasamaata ollut, vaikka eihän täkäläisissä heinämaissa nyt kovinkaan korkeita mäkiä ole. Kaikkiaan sopiva lenkki tähän tarkoitukseen.
Mikäs siinä on lykkiessä, liukas latu alla ja keli juuri kuin tilauksesta sopivan lämmin ja tuuleton. Lenkin loppupäätä kohti olivat välit jo tasaantuneet sopiviksi, ettei ollut vaaraa toisen kannoille hiihtämisestä. Tässä koko tämänkertainen ryhmämme, takaa kuvaushommaa hoitelemaan jäänyttä Emiliaa lukuunottamatta. Lenkistä jäi sikäli positiivinen fiilis kaikille, että kellään ei ollut vastaansanomista ensi viikon uusinnasta puhuttaessa. Se vain hiukan arvellutti, onko viikon päästä enää lumia, mutta tuskinpa pari lämmintä päivää tiukaksi tampattua latua vallan hävittämään pystyy. Siihen nyt kuitenkin uskotaan. Sovimme siis, että ensi lauantaina, 27.1. kokoonnutaan tässä samassa paikassa, Kämmäkäntie 39, samaan aikaan, klo 13.00. Varustuksena hiihtovälineet jos keliä on, muuten tehdään lenkki vain tietä pitkin.
13.1.2024
Talvikausi käyntiin pyryllä ja pakkasella
Viime lauantain kokoonnuimme jälleen yhteisen kävelylenkin merkeissä. Kirein pakkanen oli hiukan hellittänyt ja antanut sijaa pyrylle, joka kesti, hiukan vaihdellen lenkkimme alusta loppuun. Tällä kertaa emme lähteneet metsään vaan kiersimme ns Kivisillanlenkin. Matkan varrella kuulosteltiin hiukan, mitä mieltä kukin on jatkosta. Koska hiihdolla jatkaminen sai vahvaa kannatusta, tuli siinä samalla katselluksi maastoa hiukan silläkin silmällä, että mihin sen ladun mukavammin saisi. Toisaalta ojan yläpuoliselle pellolle saisi hiukan korkeuserojakin, toisaalta taas alapuolinen pelto olisi kenties hiukan paremmin tuulensuojassa, joten latu pysyisi mahdollisesti paremmin auki. Aikaisemmin oli ollut hiukan myös suunnitteilla yhteinen välineitten huoltopäivä, mutta siihen ei ollut ilmeisestikään tarvetta. Kun talvi näyttää näinkin vakaalta, eikä pikku lauhtumisesta huolimatta ole hyvinkään todennäköistä, että lumet ihan kohta menisivät, päätettiin sitten jatkaa ensi lauantaina sukset jalassa.
Siis lauantaina 20.1. kokoonnumme taas klo 13.00 Laurilan Kallen pellon kohdalla, osoite on Kämmäkäntie 39. Varustus hiihtämiseen sopiva, muistakaa tarpeellinen suiojaus pakkasta ja viimaa vastaan. Pyrin pitämään ladun hiihdettävässä kunnossa ja kaikkien kyläläisten käytössä muinakin aikoina. Tervetuloa lauantaipäivän lenkille ja miksei muulloinkin.
Ikiliikkujat jatkaa taas lauantaina 13.1.
Ikiliikkujat HERÄTYS! 
Joulut on lusittu ja vuodetkin saatu vaihdetuksi, ensimmäinen pakkaspiikkikin on selätetty ja luntakin saatu sopivasti. On aika palata taas arkeen.
Lauantaina 13.1. kokoonnumme taas Kivisillantien Kämmäkäntien puoleisessa päässä. Tehdään lenkki ja suunnitellaan tulevaa. Samalla voitte pikkuhiljaa tsekkailla hiihtovälineitä kuntoon, jos vaikka tästä vielä päästäisiin ladullekin.
Ikiliikkujat joulutauolla
On aika kiittää kaikkia Ikiliikkujien toimintaan kuluneella kaudella osallistuneita. Ja oman kiitoksensa ansaitsee myös sihteerimme, joka on hoitanut tätä tiedoituspuolta vallan mallikkaasti. Jatkamme taas, kunhan ollaan saatu joulut juhlituksi ja vuosi vaihdetuksi. Seuraavan kerran kokoonnumme lauantaina 13.1.2024 klo 13.00 Kivisillantien toisessa, siis Kämmäkäntien päässä. Varustus sään ja kelin mukaan. Tehdään lenkki ja suunnitellaan alkavaa kautta.
Tervetuloa taas mukaan, liikkuminen on mukavaa. Oikein hyvää ja rauhallista joulunaikaa ja entistäkin parempaa alkavaa vuotta itse kullekin!
16.12.2023
Syksyn viimeiset
Viime lauantaina kokoontuivat Ikiliikkujat viimeisen kerran tänä vuonna. Keli oli melko mukava, hiukkasen pakkasen puolella ja poutaa. Kosteanraaka viimakin hellitti otteensa päästyämme metsän suojiin. Viikon aikana oli tullut lunta hiukan lisää, mutta polkumme oli kyllä hyvin tallattu. Tällä kertaa oli sairastumisien vuoksi hiukan katoa osallistujista, mutta sen verran oli jalkapareja kuitenkin liikkeellä, että umpikohtiinkin jäi selvä polku jälkeemme.
Harmaa ja sumuisentuhruinen päivä ei sinänsä juurikaan innostanut mihinkään sen ihmeellisempään. Parissa kohtaa oli polkumme poikki kaatunut puu katkottu polun kohdalta, mahtaakohan joku suunnitella hiitolatua tänne, kunhan talvi ja lumet tulevat. No, silloin ovat meilläkin jo vallan toisenlaiset metkut mielessä.
Täytyy kuitenkin todeta, että näitä polkuja ja tätä metsää, sen rauhallisuuttaja hiljaisuutta, sen valoja ja varjoja tulee ikävä, kun täältä siirrymme toisiin maisemiin. Mahtoikohan olla jo viimeinen kerta, kun tästäkin mutkasta kuljettiin. Kevyen pakkaslumen kuormittavat leppien oksat kaareutuivat polun yli. Tästä sitä aina tultiin, lähdettiin nousemaan ylös rinnettä, kohti metsää. Tästä sitä myös aina palattiin, tämä oli se paikka, jossa aina tiedettiin, että matka alkaa tältä kerralta olla ohi.
Täytyy kuitenkin todeta, että näitä polkuja ja tätä metsää, sen rauhallisuuttaja hiljaisuutta, sen valoja ja varjoja tulee ikävä, kun täältä siirrymme toisiin maisemiin. Mahtoikohan olla jo viimeinen kerta, kun tästäkin mutkasta kuljettiin. Kevyen pakkaslumen kuormittavat leppien oksat kaareutuivat polun yli. Tästä sitä aina tultiin, lähdettiin nousemaan ylös rinnettä, kohti metsää. Tästä sitä myös aina palattiin, tämä oli se paikka, jossa aina tiedettiin, että matka alkaa tältä kerralta olla ohi.
On aika kiittää kaikkia toimintaamme kuluneella kaudella osallistuneita. Ja oman kiitoksensa ansaitsee myös sihteerimme, joka on hoitanut tätä tiedoituspuolta vallan mallikkaasti. Jatkamme taas, kunhan ollaan saatu joulut juhlituksi ja vuosi vaihdetuksi. Seuraavan kerran kokoonnumme lauantaina 13.1. -24 klo 13.00 Kivisillantien toisessa, siis Kämmäkäntien päässä. Varustus sään ja kelin mukaan. Tehdään lenkki ja suunnitellaan alkavaa kautta.
Tervetuloa taas mukaan, liikkuminen on mukavaa. Oikein hyvää ja rauhallista joulunaikaa ja entistäkin parempaa alkavaa vuotta itse kullekin.
9.12.2023
Huh hellettä sano sika pakkasta
Pyryt ja pakkaset olivat ryydyttäneet Pesurinojan melkein umpeen ja syksyinen kohina oli vaimentunut hiljaiseksi, lähes tuskin kuultavaksi solinaksi. Lunta oli viikon mittaan myös tullut hiukan lisää, mutta luotimme siihen, että kyllä siellä polulla joku aina kuleksii, että eikun sekaan vaan.
Alkumatka olikin hiukan tukkoista, mutta kun pääsimme metsään, oli polkukin selvänä edessä. Myös melko raaka viima jäi jonnekin sinne aukeammille seuduille, metsässä oli melkeinpä lämpimän tuntuinen ilma lähes kymmenestä pakkasasteesta huolimatta. Paksussa pilvikerroksessa ei tällä kertaa ollut sen vertaa rakoa, että aurinko olisi edes pilkahtanut kertaakaan koko lenkin aikana. Taajemmissa kohdissa metsässä oli jopa hiukkasen hämärää, vaikka uusi ja puhdas lumi heijastelivatkin vala kohtalaisesti. Hämärää tai ei. Polku oli selvä edessämme ja sitä oli kevyt kulkea.
Tällä kerralla palasimme tulojälkiämme takaisin. Se tuntui melko oudolta, edessämmehän oli maisema, jota tähän asti olimme tottuneet katsomaan kokonaan päinvastaisesta suunnasta. Kivet, kalliot, metsä yleensäkin ja valon suunta, kaikki näytti nyt olevan täysin väärinpäin. Jos taivas ei olisi ollut niin paksussa pilvessä olisi melkein voinut väittää, että aurinkokin sekoili ja paistoi ihan väärältä puolelta.
Huolimatta tästä kaikesta polkumme lopuksi johti meidät siihen samaiseen haarakohtaan, jossa lenkki aina on sulkeutunut. Loppumatkasta kaikki näytti taas olevan oikein ja järjestyksessä. Porukka oli taas kasassa ja kaikki suurin piirtein vielä kahdella jalalla, joten oli aika todeta lenkin olleen onnistunut ja kaikin puolin muutenkin mukava.
Lyhyeksi jääneen loppuvenyttelyn aikana sitten sovittiin, että viikon päästä, oli keli mikä hyvänsä, kokoonnutaan taas täällä ja katsotaan sitten tarkemmin jatkosta. Siis lauantaina 16.12. kokoonnumme jälleen Munkintien päässä. Varustus sään ja kelin mukainen. Tavoitteena taas noin tunnin mittainen kävelylenkki. Tervetuloa mukaan kaikki talvisten polkujen mittaamisesta innostuneet.
2.12.2023
Vapaa on vain umpihanki…
Tällaisesta vapaudesta emme kuitenkaan viime lenkillämme välittäneet nauttia vaan pysyimme jo hyväksi havaitulla polulla. Olihan se alkupäästään hiukan tukkoinen ja lumen painamat risut pakottivat kiertelemään, mutta niistäkin selvittiin. Keli oli vallan sopiva, pakkasta jokusen astetta vaille kymmenen, tyyni ja ajoittain aurinkoinenkin. Aurinko tosin pilkisteli vain puitten takaa, mutta onnistui silti antamaan oman väri- ja sävymaailmansa meidän ihailtavaksemme.
Pakkaskelistä johtuen emme juurikaan viivytelleet jumppa- ja hengähdystaukojemme aikana, sen verran lumisella polulla tarpominen nosti lämpöä, että oli paras pysytellä vain liikkeessä. Polulle yöllä satanut ohut lumikerros ei ollut kokonaan peittänyt edellispäivänä tallattuja jälkiä. Muutenkin polku erottui selvänä painanteena aluskasvullisuuden kannattelemassa lumikerroksessa. Se oli myös monin paikoin lumettomien varpujen reunustamana hyvin seurattavissa.
Tulomatkan aikana aurinkokin paistoi vaihtelevanpaksuisen pilviverhon takaa muutellen valon sävyjä milloin kellertävään, milloin punertavaan sävyyn. Ja varjopaikoissa viipyili tuo oikeastaan iltahämäriin kuuluva sinerrys. Matka jatkui rauhallisen varmaan tahtiin kohti lähtöpaikkaa. Kenenkään mielestä ei ollut liikaa pakkasta, mutta kenenkään mieleen ei myös tullut jäädä paikoilleen kuin lyhyen venyttelytuokion ajaksi.
Lyhyen loppupalaverin aikana sovimme, että viikon päästä kokoonnumme taas samassa paikassa ja samaan aikaan. Siis lauantaina 9.12. kokoonnumme taas Munkintien päässä klo 13.00. Ja kun nuo ilmat ja kelitkin saattavat olla mitä sattuu, muistakaa varustautua sen mukaan.
25.11.2023
Pakkaslenkki
Viikolla satanut lumi ja kymmenkunta pakkasastetta loivat tämänkertaiselle lenkillemme vallan uudenlaiset puitteet. Vähän alussa arvottiin, mennäänkö polulle vai lampsitaanko vain tietä pitkin. Mentiin sitten kuitenkin metsään, jos siellä lunta olisikin, puuttuisi sieltä kuitenkin viima, joka tiellä kulkiessa olisi melko kiusallinen seuralainen. Sillan vaiheilla tuttu kohina, ei ollut pakkanen saanut vielä aikaiseksi kuin joitain jääpaakkuja veteen ulottuviin oksiin ja reunakiviin.
Alku polusta, joka oli aukossa, oli tukkoista, mutta kyllä siihen meidän jäljiltä polu jäi. Muutamassa kohdassa reittiämme tukkimassa oli lumen kaarelle painamia koivunraippoja. No, kiertämällä niistäkin selvittiin. Mielenkiintoista oli se, että lumen alla oli sula maa ja toisin paikoin ihan selvä vesi. Jos tästä ilmat lämpenevät, eivät nämä lumet kauan maassa pysy.
Metsässä ei lunta ollutkaan kuin nimeksi ja joku varhainen koiranulkoiluttaja oli askelillaan merkannut meille polun paikan. Meitä ja meidän pulinoitamme lukuunottamatta oli hiljaista. Pehmeä lumi vaimensi myös läheisiltä teiltä kuuluvan liikenteen äänet. Kun oli alkuun päästy ja tallattu tuo umpisen matka, alkoi myös tuntua, ettei sitä pakkastakaan tainnut ihan niin paljon olla, mitä mittari näytti. Lenkki oli tuttu, vain maisema sen varrella oli taas muuttunut. Kääntöpaikalla saimme mukaamme satunnaisen lenkkeilijän, joka sitten seurasi porukkaamme lähes loppuun asti.
Sen verran oli lenkin aikana tullut hiki pintaan, että loppuvenyttelyjen lisäksi ei juurikaan jääty odottelemaan ensimmäisiä vilunväreitä vaan sovittiin lyhyesti ja ytimekkäästi, että viikon päästä kokoonnumme taas samaan aikaan samassa paikassa. Siis lauantaina 2.12. kokoonnumme taas Munkintien päässä klo 13.00. Varustus sään ja kelin mukaan. Lunta ei ole liiemmin luvassa lisää, joten polkulenkki on edelleen todennäköisin vaihtoehto.
18.11.2023
Alkavan talven tuntua
Viime lauantain lenkki tehtiin jo hiukan talvisemmissa olosuhteissa. Vähäinen lumi ei vielä polkuamme tukkinut, mutta oli kuorruttanut maisemat mukavan näköisiksi. Vaahdonkeveänä se sai syksyisen harmauden väistymään ja antoi kaikelle aivan uudenlaisen näön ja muodon.
Mitäpä tuosta, jos polun poikki riippuvat kuusenoksat hiukan tipauttivatkin lunta kulkijan niskaan, sehän nyt kuuluu ikäänkuin luonnollisena juttuna näin talvisaikaan metsässä kuliessa. Ohuen ja repaleisen pilviverhon takaa silloin tällöin pilkistelevä aurinko kultasi puitten latvuksia ja antoi oman punertavan sävynsä koko misemalle. Mikäs siinä oli tallustellessa, ilmakin oli melko lämmin ja tuuleton.
Näissä kauniissa maisemissa matka taittui tasaisen varmasti, vain muutaman jumppatauon katkaisemana. Lenkki oli tuo jot tutuksi tullut, aikaa siihen saatiin taukojen kanssa kulumaan hiukka runsas tunti. Tahti oli siis varsin leppoisa, olihan tarkoitus, ettei eteneminen suinkaan häiritsisi sitä näille lenkeille ominaiseksi muodostunutta maailmanparannus- ja informaationvaihtotoimintaa. Totuttuun tapaan mtkan käännöskohdassa pidettiin jumppatauko. Tässä venyttelyt on jo tehty ja valmistaudutaan paluumatkalle.
Valoisa, auringon punerruttama mäntykangas oli mukavaa ja kevyttä kulkea. Pitkän ja pimeän loppusyksyn jälkeen tuntui hiukan oudoltakin tämä valoisuus. Vastahan tässä antavat vuoden lyhimmät päivät odotella itseään. Tuolloin tuo punaisuuteen taipuva valkoisuus kuitenkin rentoutti ja antoi ajatuksen, että kyllä se valokin sieltä vielä, kunhan kerkiää…
Sillan alla kohina jatuu lähes entisenlaisena. Pakkanen oli muovannut omaa taidettaan vesentajan kasvillisuuden sekaan. Menneitten viikkojen aikana sataneet vedet siellä kulkivat omia teitään kohti väljempiä väyliä. Tämän kertainen lenkkimme alkoi olla loppuvenyttelyjä vaille valmis.
Koska lumia ei vielä ole liiemmälti luvassa eikä hiihtokelit vielä ole ehtimässä tänne, päätettiin jatkaa viikon päästä samoissa merkeissä samassa paikassa. Siis lauantaina 25.11. klo 13.00 kokoonnutaan taas tässä samassa paikassa, Munkintien päässä. Varustus sään ja kelin mukaan. Lähtekää vaikka isommalakin porukalla nauttimaan alkutalvisesta ulkoliikunnasta.
28.10.2023
Pakkasia odotellessa
Viime lauantaina ryhmämme kokoontui taas tuttuun tapaan Munkintien alkupäässä. Tällä kertaa vahvistuksena oli parikin nuorison edustajaa, joista toinen tosin teki ihan oman lenkkinsä. Mutta mitäs tuosta, pääasiahan olikin, rttä tämänkin päivän vauhdittajaksi saatiin hiukan toista tuntia yhtämittaista ulkoilua. Maisemat alkoivat näyttää jo todella myöhäissyksyisiltä, puut olivat luopuneet lopuistakin lehdistään ja talventörröttäjiksi jääneet odottelivat vain sitä talven alkamista. Myös ilma oli, vaikkakin nollan yläpuolella oltiin, kosteanraaka ja viima tuntui myös metsässä.
Näistä tällaisista pikkujutuista huolimatta puolet nuorison edustuksesta säntäsi kärkeen ja olisi kai vetänyt lenkin pariinkin kertaan siinä kun me muut kertaalleen, jos vain olisi osannut pysyä oikealla polulla. Ja se toinen puoli tuli jossakin perässäpäin ja ihan omia reittejään. Edellisestä kerrasta olivat lammikot polulla pienentyneet tai sitten hävinneet vallan, jättäen jälkeensä vain jalkojen alla litsahtelevan kuran. Lenkin kääntöpaikalle tultaessa huomasin, että tahti oli ollut sen verran rauhallsta, että polun varrella kasvaneet lampaankäävätkin oli huomioitu. Tällä krrralla kokeiltiin tällä puolimatkan jumppapaikalla parivenyttelyä, vaikka olikin hankalaa saada tasapituisia pareja. Vanha kunnon ”suolanpunnitus” sai osakseen hiukkasen kaksijakoisen suosion, toisille sopi, toisille ei.
Siitä sitten lähdimme palailemaan lähtöpaikalle ja lähestyessämme harjun lakea ihailimme suurta yksittäistä siirtolohkaretta ja mielessä kävi, että mitähän oli ollut Luojalla mielessään kun tuohon tuollaisen…
Mutta polu johti meidät taas alas harjulta ja uuteen notkoon. Sen jälkeen oliki melko tasaista, jo parhaan kasvuikänsä ohittanutta metsää, mistä sitten vähitellen taas laskeuduimme kohti Kravin notkoa. Sillan vaiheilla pidimme viimeisen jumppatauon ja siinä sivussa sovimme, että pari seuraavaa, puhäinpäivä- ja isänpäiväviikonloput rauhoitetaan lenkkeilystä.
Jatkamme siis vasta lauantaina 18.11. taas kello 13.00. Ja paikka on silloinkin tämä sama, Munkintien pää. Se, pääsemmekö silloin poluille, riippuu hyvin paljon kelistä, onko lunta vai ei. Joka tapauksessa, lähtekää taas mukaan nauttimaan myöhäissyksyn tarjoamista ulkoiluolosuhteista. Vaikka isommallakin porukalla, kyllä polkua/tietä piisaa kaikille.
21.10.2023
Syksyn edetessä
Viime lauantaina aurinkokin taas uskalsi näyttäytyä, joskin ajoittain vain utuisen pilviverhon takaa. Sää oli muuten mukava, yöllä oltiin käyty hiukkasen miinuksella, nyt oltiin hiukan nollan yläpuolella, tyyni ja toisinaan aurinkoinenkin keli. Jo tienvarren maisemat, kynnettyine peltoineen ja lähes lehdettömine puineen antoivat vaikutelman, että syksykin on jo kääntynyt myöhäisemmälle puolelleen. Tällä kertaa olivat lähes kaikki vakikävijät mukana ja mielialat yhtä seesteisiä kuin syksyisen päivän sääkin.
Taas lähdettiin tarpomaan tuota jo melko tutuksi tullutta, mutta kuitenkin jollakin tapaa erilaista polkua. Vaikka polku olikin sama, sen varsilla ja lähiympäristössä näkyi kuluva ajankohta entistäkin selvenpänä. Puiden pudotettua suurimman osan lehdistään oli näkyvyys parempi ja erilaisiin maastonkohtiin tuli kiinnitetyksi enemmän huomiota. Jossakin polun varrella keloa takova tikkakin sai äänensä nyt paljon paremmin kuuluville, kun puitten lehdistö ei ollut vaimentamassa ääniä. Tällä kertaa ei ollut minkäänlaisia aikomuksiakaan lähteä tutkimusmatkoille vaan pysyttelimme tutulla polulla alusta loppuun asti. Välillä venyttely- ja hengähdystaukoja pitäen päädyimme lopulta lenkkimme käännekohtaan, Mustalahden pellon kulmaan. Se kirvoitti esiin joitakin muistoja, enimmäkseen Kirstin mieleen. Jonkinlaisella ihailunsekaisella ihmetyksellä katselimme myös pellolta lähtevää laskuojaa, sehän oli joskus alkuaan kaivettu käsipelillä. Tuo kuva ei oikein anna oikeutta kyseiselle ojalle, mutta hiukkasen sitä on tuossa Hannun takana näkyvissä.
Pikku jumppatuokion jälkeen lähdimme taas palailemaan takaisin sinne, mistä olimme lähteneetkin. Vielä oli jonkinlaisia lammikoita polulla, mutta nyt ne oli muutamalla askeleella kierrettävissä. Loppumatkasta jäi polun varteen ihmeteltäväksi mukavannäköinen tervaskanto, ihmeteltäväksi siksi, että joku oli viitsinyt vääntää sen irti ja kuitenkin jättänyt siihen lojumaan.
Loppuvenyttelyn lomassa sovittiin, että viikon päästä, lauantaina, 28.10. kokoonnumme taas samassa paikassa samaan aikaan. Siis Koivulantien varressa, Munkintien päässä klo 13.00. Mukaan sauvat, säänmukainen varustus, aikaa noin tunnin lenkkiä varten ja reipasta ulkoilumieltä.
14.10.2023
Näitä polkuja tallaan…
Taas oli lauantai, oli hiukkasen tuulinen, mutta muuten mukava ulkoilusää. Taas lähdimme tallustamaan Kravilta ylös mäkeen johtavaa polkua, tarkoituksena kiertää sama lenkki, mitä edellisellä kerrallakin, kun täällä patikoimme, mutta vain päinvastaiseen suuntaan. Menneen viikon sateet olivat liottaneet maaston sikäli vetiseksi, että lammikoita sai väistellä joka notkopaikassa. Siitä huolimatta tunnelmat olivat hilpeähköt.
Muutaman notkopaikan jälkeen kulku harjun rinteessä taittui kevyesti siitäkin huolimatta, että polku oli aamuisen sateen jäljiltä liukas ja joka kuoppa oli vettä täynnä. Lehtipuut olivat jo suurimmaksi osaksi luopuneet kesäisestä asustaan ja tuulen suhina latvuksissa soi aivan toisenlaista säveltä, mitä muutamalla edellisellä kerralla. Parissa paikassa oli polun poikki kaatunut puu, toisen kiersimme, kuten näköjään niin monet muutkin ennen meitä, toisen yli harpattiin, kukin omalla tyylillään.
Niinpähän vain kääntöpaikalle päästiinkin. Täällä vähän venyteltiin siinä samalla kun annettiin hengityksen hiukan tasaantua. Tästä sitten lähdettiin kohti lähtöpistettä, Munkintien siltaa, vaan kuinkas sitten kävikään…
Matka jatkui tasaisen varmasti polua alas notkoon, jossa pientä jännityksenpoikasta aiheutti hetken aikaa se, onko ojan yli vievä sillantapainen jäänyt veden alle. Eihän se ollut ja siitä alkoi taas kapuaminen harjun rinnettä ylöspäin ja siitä vinosti alarinnettä viettävään maastoon. Notko, joka nyt piti ylittää, oli suurimmaksi osaksi avoveden peitossa, ja nekin kohdat, jotka näyttivät olevan vedenpinnan yläpuolella, olivat upottavaa sammalta, joten ylityspaikkaa etsi jokainen parhaiden ennustajantaitojensa mukaan. Yli kuitenkin mentiin ja suurimmaksi osaksi vielä jalat kuivina. Mutta tämä syrjähyppy oli vienyt meidät pois tarkoitetulta reitiltä.
Kukaan ei sitä sen suuremmin surrut, alla oli tukeva ajoura ja kulku kävi taas kevyesti kuivalla maalla. Vilkuilin kuitenkin kelloa ja vertailin sitä mielessäni kuljettuun matkaan. Tuntui kuin olisimme menossa ihan väärään suuntaan. Kun kellään ei kuitenkaan ollut kiirettä mihinkään, päätimme katsoa, mihin päätyisimme. Ja niin kävi, että ura hävisi peräti epämääräiseen maastoon.
Kaikille oli selvää, että olimme lampsineet Looruntien alkupuolelle. Ja yhtä selvää oli, että hiukkasen alapuolella tuo mainittu tie odotteli kulkijoita. Tiesin, että tästä nyt tulee hiukan ylipitkä lenkki, mutta mitäs tuosta, ilmakin oli mukava ja tie kevyt kulkea. Ohitimme Loorun riihen ja senjälkeen alkoikin varsinainen korpivaellus. Suunta sinnepäin, mistä olimme matkaan lähteneet ja porukka häipyi taimikon suojiin. Viimeistään tässä vaiheessa tuli mieleen, että ”ei polku tää vie mihinkään, nyt sen nään…”, sillä vaikka matka oli melko lyhyt, rämpiminen kuoppaisessa taimikossa, missä raivausjätteet olivat vielä melko korkealla, tuntui pieneltä ikuisuudelta. Timo, joka parhaiten tunsi maaston, otti suunnassapysymisen huolekseen ja niinpä vain sitten lopulta, monen harha-askelen ja melkeinmuksahduksen jälkeen ryhmämme seisoikin taas tutulla polulla, eikä maaliinkaan ollut enää kovin pitkä matka. Tuon ryteikköisen loppumatkan jälkeen oli paikallaan ottaa porukka yhteispotrettiin, taustalla syksyisessä tulvassaan virtaava Kravi.
Ryhmämme iän huomioon ottaen tuo lauantainen rutistus oli melko kunnioitettava saavutus, tulihan melkein kaikille parikin tuntia kävelyä yhteen menoon, josta vielä tuo puolituntinen hyvinkin raskaskulkuista maastoa. Yleisen toteamuksen, että ”hyvää teki, mutta meniköhän hiukan överiksi”, jälkeen sovittiin viikon päähän lauantaihin 21.10. taas sama lähtöpaikka, siis Munkintien alkupää. Ja kellonaikahan on taas tuo jo vakioksi tullut 13.00. Todennäköisesti saamme silloin patikoida jo huomattavasti myöhäissyksyisemmissä olosuhteissa, mutta tuskinpa sentää vielä lumessa joudumme tarpomaan. Joka tapauksessa, ottakaa sää ja keli huomioon, kun varustaudutte ensi lauantain lenkille.
Tervetuloa mukaan taas kaikki, joista lauantaisen päiväsydämen ainoa oikea viettotapa on patikoida syksyisen luonnon keskellä.
7.10.2023
Liikkumattomat Ikiliikkujat
Viime lauantain tuulinen ja sateinen sää ei innostanut ketään lähtemään lenkille. Osasyyllisenä olivat myös erinäiset yhteensattumat. Niinpä lenkki jäikin sillä tällä kertaa väliin, mutta tulevana lauantaina 14.10. klo 13.00 kokoonnumme taas Munkintien päässä.
Vaikka lauantaiksi povaillaankin taas poutaa, on vesiä tällä välin tullut sikäli runsaasti, että siellä saattaa olla taas lammikoita polulla, joten varustus sen mukaan. Toivottavasti mahdollisimman moni pääsee lähtemään mukaan!
30.9.2023
Kyllä Selma ilkenee, kunhan vaan ilma selkenee
Säätiedoitus lupaili lauantaipäiväksi hyvinkin sateista, tai ainakin epävakaista säätä. Siksi Ikiliikkujat lähtivätkin matkaan tuolla edelläkuvatulla asenteella. Ja kuten kirjoitettu oli, kohteena olivat Järvenpäänvuoren läheisyydessä kiertelevät polut. Taas oli edellisenä yönä kaatanut vettä toistakymmentä milliä, joten maasto oli, noin lievästi sanoen, kosteahkoa. Toisin paikoin tuli mieleen, että homma menee vallan kuivanmaan vesijuoksuksi.
Tavoitteenamme oli kulkea tuon kallioalueen läntistä puolta seurailevaa polkua, ylittaa kalliot ja palata itäpuolta takaisin. Aluella oli kuitenkin tehty melko laaja avohakkuu, mikä oli sotkenut suurimman osan poluista näkymättömiin. Vahvaa ajouraa ja sen rinnalla mutkittelevaa polkua seuraten nousimme kuitenkin kallioille.
Itse korkeimmat laet olivat lähes puuttomia, mutta reuna-alueilla kasvava männikkö peitti osan yleisnäkymästä. Huipulla tuulee, sanotaan. Tällä kertaa se myös piti paikkansa ja koko alkumatkan kiusanneert hyttyset menivät tuulen mukana. Siinä huipulla otimme pitkähköksi venähtäneen ryhmämme kokoon ja pidimme pienen venyttelytuokion, samalla hiukan ympäristöämme havannoiden. Ja kuten näin sateisena syksynä voi olettaa, kaikki kallioitten välissä olevat notkot olivat hyvinkin vetisiä. Niitä kierrellen sitten lähdimme paluumatkallemme.
Hakkuun ja laikutuksen jäljiltä maastomme oli melko risuista, eikä polusta juurikaan voinut puhua. Edessäpäin kuitenkin näkyi selvä päämäärä, mitäpä siinä enää polkuja olisi etsinyt. Varovasti ja pahimpia risukoita kierrellen laskeuduimme alas kalliolta, kohti alhaalla odottelevaa tietä.
Loppumatka taittui, sekin alamaan merkeissä, selvää tietä kulkien. Sadetta emme koko reissun aikana saaneet niskaamme, puuskittainen tuuli ajeli välillä pilviäkin hiukan sivuun. Kaikkiaan jätti Järvenpäänvuori itsestään tällä kertaa hiukan pettyneen vaikutelman. Se tietysti johtuu osittain siitäkin, että muistikuvat tuohon paikkaan liittyen ovat muutamien vuosien takaisia. On kuitenkin niin, että kun aikaa kuluu ja hakkuun jäljet maismoituva. Peurat sotkevat uusia poluja, marjastajat ja sienestäjät tallaavat niitä vahvemmiksi.
Emme kuitenkaan jääneet moisia asioita sen enempää suremaan vaan sovimme seuraavan lenkkimaaston taas Munkintien maisemiin. Siellä maasto kestää hyvin sadetta, polut ovat helppokulkuisia ja niitä on riittävästi monipuoliseenkin reittiin. Siis ensi lauantaina 7.10. klo 13.00 kokoonnumme taas Koivulantiellä Munkintien päässä. Kelit kylmenevät ja muuttuvat epävakaisemmiksi, ottakaa se huomioon varustuksessa.
23.9.2023
Sateen jälkeen Munkintien maisemissa
Yöllinen sade oli saanut sillan alitse virtaavaan veteen hiukan lisää eloisuutta, itse asiassa oli ihmeteltävää, miten nopeasti oja sateeseen reagoi. Iltapäiväksi oli taas lisää vettä luvassa, joten oman jännityksensä tähän reissuun toi sekin, kastutaanko vai ei. Ja jos kastutaan, miten paljon. Kukaan ei kuitenkaan identifioitunut sokeripalaan, niin että matkaan lähdettiin pikku alkuvenyttelyn jälkeen varsin hilpeällä mielellä.
Sateinen ja lämmin sää oli saanut kaikenlaiset sienet riehaantumaan vallan vimmattuun kasvuun, muttei se suinkaan ollut ainoa pitkäksi venähtäneen syksynalun aikaansaannos. Tämä rätvänäkin oli kai luullut kesän vain jatkuvan ja kukki täyttä päätä, vaikka edellisen kukintakierroksen siemenetkään eivät vielä olleet ehtineet pudota.
Jo tutuksi tullut polku johdatti meidät norkkojensa painosta riippuvan lepänoksan alitse nousevaan rinteeseen, johon tallautunut polku katosi tuolla jossain edessäpäin kuusikon suojaisaan hämäryyteen. Avonaisella rinteellä kasvava heinä oli jo sateen jäljiltä kuivahtanut sen verran, että pääsimme metsään ja selvälle polulle lähes kuivin jaloin.
Vaikka syyskuu onkin ollut lämmin, oli sentään yhtenä yönä käyty sen verran pakkasen puolellakin, että saniaispöheiköt toisin paikoin nuokkuivat syksyisessä ruskeudessaan. Muu luonto ei vielä näyttänyt olevan millänsäkään tuosta hetkellisestä hallasta. Päinvastoin, sienien paljous ja hyväkuntoisuus kertoivat hyvinkin suotuisista kasvuoloista.
Tämänkertaisen reittimme polku kiemurteli parinkin pienen avokallion nyppylän sivuitse. Tuhruisen harmaanakin päivänä kallioiden jäkäläpeite, jos ei nyt ihan loistanut, mutta erotti kuitenkin selvän vaaleana kallion pyöreähkön muodon. Tällä kertaa aikamme ei riittänyt kallioille poikkeiluun vaan jatkoimme polkua eteenpäin.
Pienen harjanteentapaisen yli kavuttuamme laskeuduimme taas alavampaan seutuun, missä toisin paikoin jouduimme kiertelemään polulle muodostuneita vesilätäköitä. Maasto laski pikkuhiljaa koko ajan ja pohja muuttui sitä mukaa myös tuoreemmaksi. Jo jonkin matkaa aikaisemmin kuului veden solinaa ja eihän siitä sitten montakaan askelta tarvinnut enää ottaa, kun edessä oli melko vuolaastikin virtaava oja. Onneksi nämä polut ovat ahkerassa käytössä ja joku oli nähnyt sen verran vaivaa, että oli rakentanut pienen sillantapaisen ojan ylitystä helpottamaan.
Hetimiten sillan jälkeen polkumme yhtyi harjanteen toista puolta kiertävään poluuun ja lähdimme sitä pitkin palailemaan kohti lähtöpaikkaamme. Pieni sateetuhaus tuli ja meni, ei siinä kukaan mitään suurempaa draamaa havainnut. Näin matkamme sitten jatkui, parin puunrungon yli ja yden kiertäen, mukavaa mäntykangasta pitkin kohti alempana odottelevaa kuusikkovyöhykettä, joka sitten hiukan tiputteli lisää vettä päällemme.
Seuraavaksi kerraksi, lauantaille 30.9. sovittiin sitten lähtöpaikaksi taas Tapiolankujan pää ja aikahan on tuo vanha tuttu klo 13.00. Syksyn edetessä kelitkin saattavat muuttua arvaamattomiksi. Muistakaa säänmukainen varustautuminen, kävelysauvat ja sen verran huumoria ja pahaa sisua mukaan, ettei mahdolliset ilmastonmuutokset kesken lenkin pääse yllättämään.
Tervetuloa syksyiselle metsälenkille vaikka isommallakin porukalla.
16.9.2023
Silta yli synkän virran – ja sitten sitä polkua piisas
Viime lauantaina lähdimme matkaan Koivulantieltä, aluksi Munkintietä seuraten. Heti ensimmäiseksi ylitimme Pesurinojan, Kravin, Ravin , tai miten sitä kukin nyt haluaakin kutsua. Viimeisistä kaatosateista oli jo pari viikkoa aikaa, joten meno sillan alla ja sen kahta puolta oli melko rauhallista, vaikka kummallakin puolella jonkinlaista koskipaikkaa onkin havaittavissa. Siinä se oli, silta yli synkän virran.
Pienellä, mutta sitäkin sitkoisemmalla joukollamme ei kutenkaan ollut aikomustakaan ruveta synkistelemään sillalla vaan reippaasti vain yli ja kohti edessä odottelevia haasteita. Tällä alueella polkujen pohjat ovat todella kuluneita, mikä kertoo siitä, että niitä käytetään runsaasti. Myös pyöräilijät käyttävät tätä aluetta ja tälläkin kertaa joukkoomme oli liittynyt yksi tällainen.
Alun kuusikosta päästyämme kulku jatkui valoisalla ja ilmavalla mäntykankaalla. Täällä polkuja risteili pitkin jos poikinkin. Mäntykankaan puolukkamättäät herättivät myös ihastusta. Polku kiemurteli jonkinlaisen harjumaiseman yli vinottain kohti Roismalan hautausmaata.
Paluumatkalla olisi ollut valittavissa monia muitakin reittejä, mutta päätimme jättää ne muille kerroille. Selvä kulku tasaista polkua oli kaikkien mieleen enemmän kuin lähteä seikkailemaan uusille ja tuntemattomille reiteille. Niinpä matkaa tehtiin jo tutuksi tulleella, vinosti yli harjun johtavalla reitillä.
Seuraavaksi kerraksi, 23.9. päätettiin kokoontua samassa paikassa ja samaan aikaan eli klo 13.00.
Täkäläiset polut, tarvittaessa hyvinkin vaihtelevine maastoineen ovat kyllä paremminkin tutustumisen arvoisia. Täällä on vielä monta hyvää puolukka- ja kantarelli- ja suppilovahveropaikkaa löytämättä, muista sienistä nyt puhumattakaan. Siis ensi lauantaina suunnaksi tällainen paikka.
Varusteeksi maastoon sopivat jalkineet, kävelysauvat ja muuten säänmukainen varustus. Noin tunti aikaa lenkkiin ja reipasta ulkoilumieltä mukaan. Lähde mukaan nauttimaan alkavasta syksystä.
9.9.2023
Kivisillantien maisemissa
Viime lauantain aurinkoinen ja lämmin sää oli kuin tilattu Ikiliikkujia ja mikä ettei muitakin ulkoilijoita varten. Se oli myös todennäköisesti viimeinen tämän syksyn lauantai, jolloin lämpömittari näytti noinkin korkeita, yli kahdenkymmenen asteen lukemia. Mikäs siis oli kokoontuessa taas yhteiselle kävelylenkillemme.
Matkaan lähdettiin ensin Kivisillan tietä seuraten, mutta tarkoitus oli päästä tutustumaan tien yläpuolisiin polkuihin.Sopivannäköinen polunpää löytyikin kappaleen matkaa lampsittuamme ja eikun sinne vain.
Edellisen viikon sateet olivat saaneet polun pinnan kosteaksi, toisin paikoin hiukan vetiseksikin. Askelen alla pinta jousti juuri sopivasti, eikä märkiäkään paikkoja paljon tiellemme sattunut. Vanha kuusikko suojasi mukavasti auringon hiukan turhankin lämpimältä paisteelta.
Tässäpä mukava varjopaikka pienelle venyttely- ja maailmanparannustuokiolle. Alkumatkan kireydet venyteltiin pois ja sitten vaihtui Kirsti vetäjäksi paremman paikallistuntemuksensa vuoksi. Taas päästiin uudelle, ainakin minulle tuntemattomalle polulle.
Siinä koukattiin taas, muutaman hyvän kantarelli- ja suppilovahveropaikan kautta tielle ja sen jälkeen oli Hannulla vetovastuu. Hänkin pysytteli tutuilla poluilla ja johdatteli meidät varsin turvallisesti polkumme poikki virtaavan ojan yli. Ja kas kummaa, tulla tupsahdimmekin ihan kuin huomaamatta täysin tutulle paikalle.
Siinähän sitä olikin sopivaa kenturaa loppuvenyttelyä varten. Lämmin taisi tulla matkan mittaan yhdelle jos toisellekin, koskapa Kirsti kutsui koko porukan kupilliselle kahvia. Kylläpä maistuikin näin lenkin päälle. Kiitokset.
Näissä maisemissa lenkkeily jää nyt toistaiseksi, sillä ensi lauantaina 16.9. kokoonnutaan Koivulantien varressa, Munkintien päässä. Toivottavasti saamme siedettävän sään, sillä tuon kulmakunnan polut ovat kuuleman mukaan varsin mukavia patikoitavia. Siis ensi lauantaina suunnaksi Munkintien alkupää Koivulantiellä. Tukevat jalkineet, kävelysauvat ja muuten säänmukainen varustus. Ja tietysti tunnin verran kiireetöntä aikaa. Siitä se lähtee, hyväntuulinen lenkki. Tervetuloa!
2.9.2023
Pikalenkki Kivisillantiellä
Viime lauantaina oli paikkakunnalla niin monensorttista toimintaa päällekkäin, ettemme saaneet kuin osan porukasta kävelylenkille. Tummat pilvet ajelehtivat taivaalla turhankin matalalla ikään kuin valmiina höläyttämään vettä pienenpuoleisen vedenpaisumuksen tarpeiksi. Eikä se sääennustekaan kovin varmaa poutaa lupaillut, pikemminkin päinvastoin. Teimme pikapäätöksen siirtää lenkkipaikkaa lähemmäksi, Kivisillantielle.
Tämä tienpätkä ei ole ihan mikä tahansa kärrypolku, sillä on aikanaan ollut hyvinkin tärkeä rooli täkäläisessä liikenteessä. Nykyisellään se on hiljainen ja rauhallinen yksityistie, joka halkoo osaksi peltoaukeaa, osaksi sankkaa metsää. Kävelimme sen edestakaisin päästä päähän. Matkan varrella kiintyi huomio pariinkin lupaavaan polunpäähän, jotka vaatinevat seuraavilla kerroilla lähempää tutustumista.
Sade alkoi juuri tullessamme takaisin. Kuitenkin tällainen pikaisempikin lenkki piristi kummasti.
Seuraava lenkki, lauantaina 9.9. kävellään samoissa maisemissa, siis lähtöpaikkana Kivisillantien alkupää. Ja aika on taas tuo sama klo 13.00. Luvassa on poutaa ja melko lämmintäkin, joten kaikki mukaan nauttimaan alkusyksyn luonnosta ja reippaasta ulkoilusta.
26.8.2023
Alkavan syksyn lämpöä Taipaleenvuorella
Elokuun viimeisen lauantain aurinkoinen ja lämmin sää, kuin viimeinen tervehdys menneeltä kesältä, otti vastaan Ikiliikkujat Taipaleenvuoren maisemiin viime lauantaina. Viikon sateista huolimatta tämänkertaisella reitillämme, joka kierteli vuoren laen maisemissa, ei juurikaan liukasteltu. Matkaan lähdimme parkkipaikalta ja kuin hyvänä enteenä pihlajan oksan alitse.
Vaikka Taipaleenvuoren laella maisemat ovat tasaisen levollisia, saimme reittimme alkupään varrella tutustua vallan toisenlaisiin maisemiin. Jyrkännettä ja siirtolohkareita, niiden seassa kaatuneita tai kaatumassa olevia puita, tällaiseen maastoon olisi mielenkiintoista tutustua tarkemminkin. Varmasti sieltä löytyisi mukavia ja sokkeloisia reittejä myös ylös laelle.
Emme kiivenneet suoraan ylös vaan käännyimme jo hyvän matkaa ennen huippua rantaan johtavalle polulle. Kuivaa polkua pitkin oli kevyt kävellä, vaikka välillä kavuttiinkin yli kaatuneen puun, välillä taas sai harpata kallioon muodostuneita portaita ylös tai alas. Sitä paitsi avarat maisemat ja jo ihan sananmukaisesti ruohonjuuritason näkymät olivat sen laatuisia, että ei sitä pikku kiipeämistä juuri huomannutkaan.
Paitsi maisemiin, huomio kiinnittyi ihan pakosta myös polun varsilla kypsymässä olevaan puolukka- ja sienisatoon. Jo alkumatkasta kuljimme ohi yhden varhaisen suppilovahveroesiintymän. Puolukat taitavat olla joskus parin viikon päästä kypsiä ja niitä on todellakin runsaasti.
Laen reuna-alueelle oli luonto järjestänyt meille juuri sopivan tauko- ja jumppatelineen. Iso männynkelo maata rötkötti juuri sopivasti reitillämme ja siinähän sitä oli hyvä istahtaa ja antaa hiukan venytyshoitoa matkan lämmittämille lihaksille. Tuokin puu on tuossa lojunut jo useampia vuosia sillä kuoret ja pienemmät oksatkin ovat jo ehtineet tippua ja jäädä aluskasvullisuuden peittoon.
Miten näin pienellä läiskällä maan pintaa mahtuukaan olemaan näinkin paljon erilaista nähtävää? Palaillessamme taas tietä pitkin takaisin lähtöpaikallemme, oli nähtävissä pienen matkaa varsinaista ikimetsää. Täällä puut varjostivat niin, ettei ikuisessa hämärässä aluskasvullisuutena ollut kuin pehmeänvihreä sammalikko. Koko metsikön vihreä pehmeys suorastaan kutsui sisäänsä, istahtamaan kivelle tai mättäälle ja rauhoittumaan näkemään ja kuulemaan… hiljaisuutta.
Ensi lauantaina 2.9. klo 13.00 kokoonnutaan vielä ainakin kerran Taipaleenvuoren alueella, tällä kertaa taas Laavurannassa. Luvassa on sikäli sateinen viikko, että emme lähde kiipeilemään itse vuorelle, vaan pysyttelemme rantapoluilla. Mukaan säänmukainen varustus, kävelysauvat ja reipasta ulkoilumieltä. Tervetuloa mukaan kaikki ulkoliikunnasta innostuneet!
19.8.2023
Ikiliikkujat jälleen kuivalle maalle
Viime sunnuntaina kokoonnuttiin viimeistä kertaa Laavurannassa sillä tarkoituksella, että uitaisiin lenkin päätteeksi. Keli oli mitä parhain, aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja tuulikaan ei liiemmin kiusannut. Lämmin ja melko tuuleton viikko oli lämmittänyt vedenkin taas lähes entisiin asteisiin.
Matkanteko suht tasaisella polulla kävi keveästi ja siinä samalla oli aikaa ja tilaisuus ihailla puiden välistä välillä avautuvaa järvimaisemaa sen koko kesäisessä kauneudessaan ja rauhallisuudessaan.
Mahdollisesti tulemme noita maisemia katselemaan aurinkoisina syyspäivinäkin, mutta silloin tulevat näkymät ja niiden synnyttämät tunnelmat varmasti olemaan täysin erilaisia, paljon syksyisempiä. Vielä ei syksystä ollut tietoakaan, oli lämmintä ja aurinkoista tallustellessamme polkua menemään.
Tällä kertaa emme nousseet ylös kalliolle vaan tyydyimme rantapolun mittailemiseen. Pari venyttelytuokiotakin mahtui mukaan. Ja lenkin jälkeen aurinkoinen ja tyyni järvi näytti suorastaan vastustamattomalta paikalta loppujäähdyttelyyn.
Vaikka se vesi olikin todella lämmintä ja siellä olisi lillunut pitempäänkin, oli sieltä lopuksi kuitenkin tultava rannalle.
Ryhmän juniori suhtautui tällä kertaa hiukan pidättyväisesti veteen, vaikkei vallan totaalikieltäytyjäksi heittäytynytkään. Mutta senhän tietää jokainen, että vesille pitää varustautua asiallisesti. Ehkä sitten ensi kesänä…
Koko reissun ja Ikiliikkujien tämän vuoden vesiliikuntakauden päätöksen kruunasi Kirstin tarjoamat kahvit. Myös nuorempaa ikäluokkaa oli muistettu. Vaikkei vesi juuri tänään tuntunutkaan siltä omimmalta elementiltä, alkoi rantapolkujakin taapertaessa janottaa.
Toivottavasti hyvät uintikelit jatkuvat vielä tästä eteenpäinkin, mutta meidän kohdaltamme kesäkausi päättyi tähän. Kaikkien osallistuneiden mieleen kuitenkin jäänee mennyt kesäkausi ja mukavat uintireissut miellyttävinä muistoina. Ja ne maisemat ja kesäinen järvenranta.
Ensi lauantaina 26.8. kokoonnumme taas klo 13.00 Taipaleenvuoren ulkoilualueen parkkipaikalla. Tarkoituksena on tällä kertaa vaellella vuoren laella. Huom. siellä on mahdollisesti liukasta, ottakaa se huomioon varustuksessa. Tervetuloa mukaan kaikki, vauvasta vaariin ja muariiin harrastamaan leppoisaa ulkoliikuntaa.
12.8.2023
Se Taipaleenvuoren toinen puoli
Viime lauantaina kokoonnuttiin jälleen Taipaleenvuoren ulkoilualueella, tällä kertaa tarkoituksena tutustua paremmin alueen vähemmäntunnettuun puoleen. Lähdimme tietä, joka johtaa parkkipaikalta mäen huipulle. Ja eikös vain ollutkin edellisen viikon kovat tuulet kaataneet taas yhden puun tien tukoksi. Siitä selvittyämme alkoi tie vähitellen kaartaa kohti kalliota ja sen korkeimpia paikkoja.
Matkalla kiintyi huomio Taipaleenvuoren ”pimeän puolen” rosoiseen ja jyrkänteiseen maaston muotoon. Tie kuitenkin kiersi tasaisemmalle nousulinjalle. Täällä, varjoisalla puolella kasvoi mustikkaa ja paikoin puolukkaakin, sieniäkin näkyi siellä täällä.
Laella pidimme pienen venyttelytauon ikäänkuin valmistautumisena tulevaan alamäen kapuamiseen. Lähes avonaisella kalliolla kasvoivat eri jäkälälajit sulassa sovussa kanervikon kanssa muodostaen laen peitoksi laajojakin lauttoja. Harvapuustoinen avokalliomaisema herätti muutenkin ihastusta ilmavuudellaan ja valoisuudellaan.
Polku kiemurteli jyrkkänä ja kallioisena etsien helpoimpia kulkureittejä. Silti se ei kaikistellen ollut mitenkään helppokulkuista. Ahtaimmisaa ja jyrkimmissä paikoissa piti ottaa tukea paikallisesta kasvustostakin. Mutta olipa vain pihlajakin sinnitellyt karussa maastossa ja valmistanut, kokoonsa nähden, kohtalaisen marjasadon.
Vähitellen ja monen mutkan kautta laskeudeuimme kohti Tapiolanlahden rantaa ja Sileäkallioksi kutsuttua paikkaa. Tämän nokan voi viimeistäänkin laskea Tapiolanlahden suuksi, siitä rantaviiva kääntyy jyrkästi kohti lahden pohjukkaa. Metsätaipaleen jälkeen tuntui mukavalta päästä taas avonaisempaan rantaan, missä tuuli vei kaikenlaiset itikat pois kimpustamme.
Jatkoimme vielä jonkin matkaa polkua kohti lahden perää. Jyrkän ja toisin paikoin liukkaankin alamäkikapuamisen jälkeen tasamaata kuleva polu tuntui keveältä astua. Käännekohdassa pidimme taa pienen venyttely- ja maailmanparannustuokion, jonka jälkeen palasimme rantapolkua seuraten laavulle.
Siinä vielä viimeiset kiusaukset, loppuvenyttely, jonka jälkeen osa porukasta lähti ja osa pulahti vielä järveen kuin jäähdyttelyksi lenkin jälkeen. Lopuksikin koko reissusta jäi vaikutelma, että Taipaleenvuoren alue on varsin monipuolinen tuttavuus, olipa sitten kiinnostunut marjoista, sienistä tai vaikka vain ulkoilusta vaihtelevissa maastoissa ja kauniissa ja rauhallisissa maisemissa.
Sovimme, että muutamien yhteensattumien vuoksi tulevan viikon lenkki tehdäänkin poikkeuksellisesti sunnuntaina 20.8., aika sama eli klo 13.00. Nyt kokoonnutaan taas laavulla, tehdään hiukan lyhyempi lenkki maalla ja sen jälkeen sitten uintia/vesijuoksua kukin sopivaksi katsomansa ajan. Tervetuloa mukaan mittailemaan Tapiolanlahden rantapolkuja, vaikka isommallakin porukalla.
5.8.2023
Kun Ikiliikkujat Taipaleenvuorella seikkailivat
Viime lauantaina lähdettiin Laavurannasta liikkeelle, tarkoituksena patikoida ulkoilualueen rannimmaista katsastamaan, miltä Taipaleenvuori siltä toiselta puoleltaan näyttää. Aamupäiväisen sateen jäljiltä polku oli vielä toisin paikoin hiukan liukas, mutta sopivasti puhallellut tuuli kuivatteli maastoa yllättävän nopeasti.
Tapiolanlahden puoleinen ranta on kallioista ka melko jyrkkää. Osittain metsä peittää rantaviivan, mutta kun kulkee polua pitkin, kallioisuuden huomaa selvemmin. Juuri tuota polkua matkamme seurasi. Alkupään nokilla oli selvästi muiden retkeilijöiden jättämiä jälkiä, mutta kun polku kääntyi seurailemaan lahden rantaa, loppuivat nuotioitten jäännökset ja muut sellaiset.
Jo lähempänä lahden perää oli pieni suojaisa ja tunnelmallisen loinen poukama. Aivan läheltä lahden pohjukkaa häämöttivät mahtavat Saukonkivet, aivan kuin vastakohtana tuolle tyynelle ja suojaisalle poukamalle. Mutta matka jatkui eteenpäin.
Etenemistapaa suunnitellaan ennen kuin lähdetään liukastelemaan mahdollisesti hyvinkin liukkaalle kalliolle. Ei siinä kauaa tuhlattu aikaa, ikiliikkujalla kun on tapa liikkua.
Jo pitkin matkaa, mutta nyt täällä ylempänä rannasta, ihastelimme suurta mustikoiden määrää. Tämä puoli alueesta ei taida olla niinkään suosittu ja tunnettu kuin laavurannan puoli. Siellä se odotteli poimijoitaan, melko mittava marjasato. Tuo kuva ei ole parhaasta paikasta, mutta kertokoon kuitenkin omaa tarinaansa.
Matkan varrella saimme myös huomata, ettei ihan joka paatti ole ihan joka kesä vesille päässytkään. Kaikki tällaiset unohdetut, on se sitten mitä hyvänsä, ovat jollakin tapaa surullinen näky luonnossa.
Ensi lauantaina, 12.8. jatkamme taas retkeilyä Taipaleenvuoren maisemissa. Kokoonnutaan taas klo 13.00 , tällä kertaa parkkipaikalla. Mukaan maastossa liikkumiseen tarvittava varustus, hiukkasen ekstriimiä ja tunnin verran vapaata aikaa. Lähde liikkeelle ja tuo kaverisikin.
29.7.2023
Viime lauantaina ei sitten uitukaan
Viime lauantain uinti-/vesijuoksuharjoitus jäi väliin huonon sään vuoksi. Puuskittainen tuuli roiski ajoittain vettä lähes vaakasuoraan lämpötilan ollessa siinä kymmenen asteen vaiheilla. Siksi jätimme vesiliikunnan sikseen, ehkäpä vielä tänä kesänä päästään palaamaan siihenkin.
Ensi lauantaiksi lupaillaan lähes samanlaista keliä ja kulumassa oleva viikkokin näyttää sikäli viileältä, että on viisainta rantautua ja lähteä ensi lauantaina taas pikku kävelylenkille. Kokoonnumme silti laavurannassa ja seikkailemme Taipaleenvuoren poluilla. Siis lauantaina 5.8. kokoonnutaan 13.00 Laavurannassa kävelylenkkiin sopivassa varustuksessa. Ottakaa huomioon mahdollinen sade.
22.7.2023
Sateen sattuessa – poudalla
Lämmin ja hiljainen kesäsade otti vastaan ensimmäiset rantaan tulijat viime lauantaina, Ikiliikkujien kokoontuessa taas kerran vesijuoksuharjoitukseen.
Sade ei meitä ehtinyt kastella, sillä se loppui saman tien kuin oli alkanutkin. Järvi oli lähes peilityyni, vesi lämmintä, mitäs muuta kuin sinne vain. Ukkosellinen sää ei pelottanut tätä, tällä kertaa hyvin pieneksi kutistunutta ryhmäämme. Sitä mukaa, kun aurinko näyttäytyi pilvien takaa, nousi tuulikin. Äsken lähes peilityyni pinta rikkoontui ja alkoi elää tuulen mukaan.
Yksi oli poissa alkavan kesäflunssan vuoksi, toinen jättäytyi pelkäksi kuvaajaksi, hänkin terveydellisistä syistä. Tunti siinä taas mukavasti kului vettä polkiessa, eikä edes vedestä noustua tullut kylmä.
Taipaleenvuoren ulkoilualue on todellakin paljon muutakin, kuin Laavuranta. Tällainen pieni tunnelmallinen polu kiemurtelee, milloin kiviä kierrellen ylempänä, milloin lähes rantaviivaa hipoen lähes koko alueen ympäri.
Sieltä voi jokainen hakea oman seikkailunsa, jos pelkkä uiminen ei riitä. On rauhallisia poukamia ja pysähtymään houkuttelevia kallionnokkia. Voi kiivetä kalliolle katselemaan laajemminkin Ylistenjärven tarjoamaa maisemaa, tai sitten voi vaikka keskittyä johonkin pikku yksityiskohtaan.
Kukin tyylillään, mutta se on varmaa, että ensi lauantaina 29.7. kokoonnutaan taas laavurannassa klo 13.00. Mukaan uintivermeet ja ripaus urheiluhenkeä. Ja tietysti myös, mikäli mahdollista, pari kaveria. Kyllä järvessä vettä riittää useammallekin.
15.7.2023
Vesipetoja liikkeellä
Viime lauantain uintiin ei tälläkään kerralla ollut ruuhkaa. Se ei ainakaan johtunut kylmästä vedestä, sillä lämmin ja melko tuuleton viikko olivat saaneet veden lämpiämään uudelleen, ehkä hiukan aikaisempaa lämpimämmäksikin.
Tällä kertaa mukaan tuli myös nuorisoa. He aloittivat tutustumisen paikallisiin olosuhteisiin pienestä matalasta ja hiekkapohjaisesta poukamasta. Siitä sitten vähitellen syvemmille vesille.
Tuossa se on, vesi, johon voi vaikka hukkua. Toisaalta, ei ole mitenkään mahdotonta kesyttää tuota petollisen tyyneltä näyttävää elementtiä. Tänään sen teen. Tai ainakin melkein, tai ainakin luulen niin.
Tässä mennään vielä lötköpötköjen varassa, mutta ennenpitkää saivat aallot kuljettaa ne turhiksi käyneinä rantaan. Uimataidon hallinta oli ihan viittä vaille valmis ja tällä reissulla se sitten varmistui.
Tällaista menoa tällä kertaa ikiliikkujilla. Muistakaa olla mukana menossa ensi lauantaina 22.7. Paikka on sama, Laavuranta ja aikakin tuo jo tutuksi tullut klo 13.00. Mukaan uinti-/vesijuoksuvarustus ja ripaus urheilumieltä.
1.7.2023
Ikiliikkujat vesillä
Tummat pilvet taivaalla, jossakin kauempana ukkosen jyrinää, kirjapäivät tai sitten vain muita yhteensattumia, mene ja tiedä. Joka tapauksessa ikiliikkujien vesijakson aloituksessa ei liiemmin ruuhkaa ollut.
Ei ollut helle, ei läheskään, mutta vesi oli mukavan lämmintä ja sää tyyni. Kaikki oli siis olosuhteiden puolesta kohdillaan. Jo tutuksi tullut ranta, kylän oma Laavuranta, on hyvä lähtöpaikka juuri vesijuoksulle. Porraskiveltä pääsee hyvin heti itse asiaan tarvitematta ensin kahlailla ties miten pitkälle saadakseen kylliksi syvyyttä.
Jo pelkkä polku parkkipaikalta rantaan houkuttelee rauhoittumaan ja hiljentämään vauhtia. Puitten juurien ristiin rastiin ruuduttama neulasmatto, kevyt kävellä, mukava katsella.
Paras uinti- ja vesijuoksukausi on vielä edessä, eivät ne vedet yhdessä viileämmässä viikossa paljon jäähdy. Meillä on aikaa, todennäköisesti syyskuun alkupuolelle, mutta varmasti kuitenkin elokuun loppuun jatkaa.
Tavoitteena on, että poljetaan vettä tunnin ajan yhtäjaksoisesti, mutta se ei ole mikään urakka, jokainen saa määritellä suorituksensa keston itse, aikansa, jaksamisensa ja halujensa mukaan.
Seuraava kokoontuminen on lauantaina 8.7. klo 13.00 täällä samassa paikassa, siis Ylistenjärven Laavurannassa. Toivottavasti silloin saamme mukaan nekin, joilla viime kerralla oli joku este.
24.6.2023
Viimeiset kiusaukset
Viime lauantaina, lämpötilan huidellessa jossakin kolmenkymmenen asteen tuntumassa, kokoonnuttiin toistaiseksi viimeisen kerran kävelyn merkeissä. Helle ja muut menot kutistivat porukan melko pieneksi ja tuon helteen vuoksi päätimme hoita homman pikavauhtia pois päiväjärjestyksestä. Lyhyt, viime syksyltä tutuksi tullut lenkki sai riittää tällä kertaa.
Sikäli kun olosuhteet sallivat, ihasteltiin nyt juuri kauneimmillaan kukopistavaa luontoa. Helteitten vaikutus ei vielä näy muussa kuin siinä, että nyt jo kukkivat monet heinäkuun kukkijat.
Vielä oli lehtipuissa se kevätkesäinen heleys, vielä oli metsän aluskasvullisuus elävän ja hyvinvoivan vihreätä, vielä tarjosi metsän varjo hiukan viilennystä muuten niin tukalaan kuumuuteen.
Niin kaunis on maa,
Niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
Ja varjoisat veet,
Niin varjoisat veet.
Kaiken kaikkiaan oli hyvät fiilikset todeta, että seuraava kerta ollaan jo sitten vesillä.
Aivan oikein. Juhannusviikonloppuna jokainen liikkukoon kukin tavallaan ja itselleen sopivasti. Jatkamme yhdessä lauantaina 1.7. Kokoonnutaan Ylistenjärven laavurannassa tuttuun aikaan klo 13.00. Varustus vesiliikuntaan sopiva, juoksuvyö ei pakollinen, mutta suositeltava. Sen sijaan, koska luonnonvesillä ollaan, jonkinlaiset tossut jalkaan turhien jalkavaurioiden välttämiseksi. Ja mukaan tietysti annos leikkimielsyyttä ja urheiluhenkeä, tavoitteena on polkea vettä tunnin ajan.
Tyyli vapaa, mutta kuitenkin suositeltava.
10.6.2023
Poluilla taas
Viikon tauon jälkeen lähdettiin taas lenkille. Tällä kertaa pysyttelimme selvällä polulla ja muutenkin melko hyväkulkuisessa maastossa. Muutamien yhteensattumien vuoksi porukka oli tällä kertaa pieni. Se ei kuitenkaan haitannut yhdessä ilon ja liikkumisen iloa. Lähdettiin liikkeelle samasta paikasta kuin edelliselläkin kerralla, mutta toiseen suuntaan ja noudateltiin tosiaankin selvää polkua ja välillä tietäkin.
Tuo mäki ei kuvassa näytä ollenkaan siltä, mitä se todellisuudessa on. Kesäisen auringon porottaessa ja tuulen vaimenttuessa pusikkoon oli tuossakin nousussa ihan tarpeeksi tekemistä, varsinkin, kun se oli ihan lenkin loppusuoralla.
Aurinkoinen ja lämmin sää oli houkutellut myös kaikenlaisia pörriäisiä kesäisiin toimiinsa. Luonto oli sitä, mitä se vain alkukesästä voi olla, täynnä elämääja kukkimisen riemua.
Tälläkin viikolla lauantaina 17.6. kokoonnumme yhteisen lenkin ja muun yhdessäolon merkeissä, tällä kertaa lähdemme liikkeelle taas Tapiolankujan päästä. Ja aika on taas se sama klo 13.00
Toivottavasti mahdollisimman moni lähtee mukaan, tervetuloa kaikki, vauvasta vaariin ja muariin.
27.5.2023
Näkyykö metsää puilta
Viileä tuuli karkoitti hyttyset ja muut inisijät loitommalle, kun taas kerran kokoonnuttiin yhteistä metsälenkkiä varten, tällä kertaa tavoitteena Kivimäen alueen tutkiskelu. Vaikka kokoontuminen olikin Kämmäkäntien varressa, kävelimme itse lähtöpaikalle vielä jonkin matkaa.
Tästä lähdettiin kapuamaan alaspäin. Alku tuntui varsin kevyeltä ja helpolta. Edellisen päivän sade oli viilentänyt ja puhdistanut ilman turhista pölyistä. Olosuhteet olivat siis mitä parhaat pienelle kuntolenkille.
Tällä kertaa oli teemana vaikeampikulkuinen maasto osittain ihan poluttomana, osittain polkuja hyväksikäyttäen.
Heti alun jälkeen oli melko haastava paikka, Tapaninmyrskyn jälkeensä jättämä murros, jonka yli ja väleistä pujottelimme. Pusikkoon tultuamme tuulen vaikutus loppui lähes kokonaan ja kimppuumme hyökkäsi, noin nopeasti laskien, arviolta ainakin viisi miljoonaa verenhimoista siipeilijää ja inisijää. Samalla pääsimme kuitenkin jonkinlaiselle poluntapaisellekin.
Se ei sinänsä tarkoittanut välttämättä etenemisen helpottumista, sillä polku oli peurapolku, joka kulki tiheän metsän pohjilla suuremmin kaksijalkaisen etenijän tarpeita huomioimatta. Tässä kohtaa tuli mieleen se vanha sanonta siitä, näkyykö metsää puilta.
Metsäisen mäen yli kavuttuamme loppui polku, mutta sen sijaan saimme taas valon ja tuulen. Melko rehevä, nilkkoihin kietyvä ja tarttuva aluskasvullisuus hidasti menoa jo senkin vuoksi, että sen läpi oli melko mahdotonta nähdä, mihin astui.
Vähitellen siitä sitten laskeuduttiin vahvemmalle polulle, jota pitkin matka sitten jatkuikin kääntöpisteeseensä.
Taas hetkinen venyttelyä ja eikun samaa reittiä takaisin. Jostakin kumman syystä se paluumatka tuntuu aina huomattavasti menomatkaa lyhemmältä. Matkaa kertyi plus/miinus pari kilometriä ja aikaa saimme kulumaan tunnin ja viisi minuuttia. Ja haastavuudeltaan lenkki oli riittävä, minulle kerrottiin.
Ensi lauantaina 3.6. kunnioitamme ylioppilaita ja muita sinä päivänä valmistuvia ja lukukautensa päättäviä. Emme siis lähde tuolloin lenkille.
Sensijaan seuraava lauantai 10.6. on taas lenkkipäivä. Silloin kokoonnutaan taas tänne samaan paikkaan. Aikakin on tuo sama klo 13.00 ja osoite siis Kämmäkäntie 95, Sastamala.
Katsotaan sitten, millainen reitti silloin löytyy. Otetaan homma Juicen hengessä:
On helppoa olla
samaa mieltä,
on helppoa olla mieletön.
Vaan enemmän löytää,
kun poikkeaa tieltä
ja oikaisee
läpi metsikön.
Tervetuloa mukaan, vauvasta vaariin ja muariin, kaikki, jotka ovat innostuneita metsäkävelyistä. Sitäpaitsi siellä voi jo katsella paikkoja hiukan silläkin silmällä, mistä niitä marjoja kannattaa asitten kesemmällä tulla etsiskelemään.
20.5.2023
Makkaravuoren valloitus
Lauantaina 20.5. paistoi aurinko tuttuun ja totuttuun tapaan kaikille hyville ihmisille. Olisi se paistanut yhtäläisesti pahoillekin, mutta niitä ei ollut. Ei ainakaan siinä porukassa, joka lähti Monakon parkkipaikalta taapertamaan kohti Makkaravuoren lakea. Matkalla havainnoitiin kevään edistymistä ja ihasteltiin vuokkojen, ilmeisesti viileästä keväästä johtuvaa pitkää kukinta-aikaa.
Lintutornin jälkeen annettiin vastuu etenemisestä Rinteen Hannulle ja hyvin hänellä tuntuivatkin kotinurkat olevan hallussa. Meno jatkui varman vakaana järven rantaa noudatellen. Natura-alueella oli jonkinlaisia polkujakin ja muutenkin maasto oli melko mukavaa tallustaa.
Hiki alkoi irrota vasta siinä vaiheessa, kun päästiin itse asiaan, eli kapuamaan kohti mäen korkeinta kohtaa. Jos Joku on kapuamassa huipulle siinä toivossa, että sieltä näkyisi järvimaisema laajemmin, saa kyllä varautua pettymykseen. Koko mäki kasvoi sikäli sankkaa metsää, että vain joitain suikaleita järvestä oli havaittavissa.
Mäellä pidettiin pieni hengähdystauko, jonka aikana näytti olevan menossa jonkinsorttinen navigointioperaatio, ilmeisesti oikean paikan, siis mäen korkeimman kohdan varmistamiseksi.
Päällimmäiseksi jäi vaikutelma, että siinä on taas yksi niitä kylämme unohdettuja helmiä. Alue on sen verran laaja, että pikku patikkaretket yhdistettyinä lintutornin tarjoamiin elämyksiin olisivat ihan varteenotettava vaihtoehto harjoittaa omatoimista liikuntaa ja ulkoilua. Tietysti maitten omistajien asettamissa rajoissa. Nämähän ovat yksityisten omistamia alueita järveä kiertävää Naturaa lukuunottamatta.
Puhumattakaan talvisista mahdollisuuksista. Hiihtoon ja lumikenkäkävelyyn peräti oivalliset maastot. Hannu oli edelleen veturina lähtiessämme laskeutumaan alaspäin. Tämä puoli mäestä oli ainakin minulle täysin outoa, joten oli varsin mielenkiintoista tutustua siihenkin.
Päädyimme lopuksi Hannun pihapiiriin, missä oli tilaisuus tutustua niin pajaan kuin savusaunaankin. Kuten olettaa saattoikin, pajan sisustusta hallitsi ahjo. Saunan sydämenä taas toimi jyhkeä kivikiuas ja henkenä pehmeä savunhaju.
Loppuvenyttelyn aikana sovittiin myös seuraavasta kokoontumisesta lauantaina 27.5. klo 13.00. Paikka Kämmäkäntien varressa, Suoniemen Timon metsätien liittymässä (Kämmäkäntie 105, Sastamala). Tervetuloa mukaan kaikki, joita ei kivikolut ja risukot pelota. Tällä kertaa satunnaisia peurapolkuja mukaileva umpimetsävaellus.
6.5.2023
Toukokuu vei uusille poluille
Toukokuun ensimmäisenä lauantaina alkoi ilmassa jo olla hiukan keväisempi henkäys. Tosin öisin vielä nipistellee pakkanen kuin muistuttaakseen, ettei mene talvi taakseen katsomatta, mutta päivisin päästään jo parhaillaan toisellekymmenelle lämpöasteelle.
Edellisen viikonlopun tietämiin tulleet sadevedet olivat kuivahtaneet sinne, mistä olivat tulleetkin ja polut, joita myöten tallustelimme Keskistenjärven lintutornille, olivat kuivia ja mukavia astella.
Jo mennessä meitä vastaan tul ryhmä, joka oli viettänyt tornissa aamupuhteen, hiukan sellaista viluisenoloista väkeä.
Perille päästyämme tietysti kapusimme, kukin omalla tyylillään, ylös. Omasta edellisestä käynnistäni siellä oli sen verran vähän aikaa, ettei ylhäällä odottava näky ollut mikään yllätys. Valitettavasti vain on niin, että koko torni jää muutamassa vuodessa metsän peittoon, jo nyt näköala rajoittuu melko kapeisiin sektoreihin.
Näissä kuvissa vielä paljaana seisovat lehtipuut estävät näkyvyyttä vain jonkin verran, mutta kun puut ovat täydessä lehdessä, on tilanne vallan toinen.
On tietysti hienoa, varsinkin alan harrastajien kannalta, että tällaisia lintujärviä suojellaan, mutta suojelussakin pitäisi mielestäni ottaa huomioon, että jos rakennetaan torni lintujen tarkkailua varten, sen lähiympäristö pitäisi silloin myös saada pitää sellaisessa tilassa, että tornia voidaan käyttää.
No, katselimme, mitä katselimme ja siinä lopuksi otettiin vielä pikku venytysjumppa. Näin alastulo saatiin rennoksi ja matka takaisinpäin voi alkaa.
Sini- ja toisin paikoin valkovuokkojen täplittämät polunvarret kertoivat keväästä omalla tavallaan ja antoivat ehkä itse kullekin hiukan keväistä mieltä tähän hiukkasen koleaan alkukevääseen.
Ja koska annoin puskaradion kertoa, etten suinkaan ole ”ainoa muukalainen Jerusalemissa”, joka ei käytä Facebookia, pistettäköön tähän lopuksi, että seuraava kokoontuminen onkin sitten Ylistenjärven laavurannassa siivoustalkoitten merkeissä lauantaina 13.5. klo 13.00. Aikakin täsmää kevättiedotteeseen kirjatun kanssa, joten sinne vain, joukolla mukaan harrastamaan hyötyliikuntaa. Ja tämä jää sitten tavaksi, seuraavista riennoista ilmoitetaan aina sekä täällä, että FB-sivulla. Näin ehkä saadaan hiukan enemmän näkyvyyttä toimintaan.
29.4.2023
Uusi kuukausi, uudet haasteet
Jälleen oli lauantainen iltapäivä, aurinkokin paistoi silloin tällöin. Hiukkasen tummanhiveitä pilviä kierteli taivaalla ja tuuli puuskahteli siihen malliin, ettei yhtään olisi tarvinnut ihmetellä, vaikka sieltä ylhäältä jotakin olisi alaskin tullut. Se ei liiemmin tuntunut huolettavan Ikiliikkujia, jotka taas kerran olivat valmistautuneet pikku happihyppyyn. Edelleen pysyteltiin vanhalla reitillä, polkua Houhajärven päähän ja takaisin. Siellä käännekohdassa järvi kimalteli jo toista viikkoa vapaana jääpeitteestä ja näkyipä sinne jokin ”varvunen” jo ehtinyt meloskelemaankin.
Ranta oli jo kokonaan paljastunut lumipeitteestään ja tietysti karikkeen ja muun lluonnollisen kevättöhkän seasta löytyi se pakollinen ”ihmisen jalanjälkikin”. Tuossakin tölkissä paistaa päällimmäisenä merkki, että tuote on kierrätettävä. Sille olisi siis olemassa parempikin paikka kuin Houhajärven rantapusikko. Pidetäänpä mielessä, että Ikiliikkujat osallistuvat 13.5. Laavun ympäristön siivoustalkoisiin.
Odottelimme hetkisen jälkijoukkoa vain maisemia ihaillen ja samalla hengitystä tasaillen. Pikku venyttelytuokion jälkeen matka jatkui taas samaa reittiä takaisin.
Tulomatkalla saimme jonkinsorttisen raekuuron, mutta se oli niin lyhyt ja rakeet pieniä, ettei sitä juuri edes huomannut. Loppuvenyttelyjen yhteydessä ja jälkeen sitten taas suunniteltiin sen verran tulevia, että tämä olisi viimeinen lenkki toistaiseksi täälläpäin. Ensi viikolla sitten jossakin muualla, se selviää tässä viikon mittaan.
22.4.2023
Neljäs kerta ikuista liikettä
Jo neljättä kertaa kokoonnuttiin tuohon lauantai-iltapäiväiseen liikuntatuokioon. Sää oli, kuten asiaan on koko kevään kuulunut, nytkin lämmin ja aurinkoinen, lähes tuuletonkin. Sen verran oli vielä metikössä lunta jäljellä, että ei lähdetty vielä kokeilemaan mitään uusia uria, vaan tyydyttiin siihen vanhaan ja hyväksi koettuun.
Tällä kertaa saimme joukkoomme vahvistuksia hiukan nuoremmasta ikäluokasta, mutta muuten porukka oli sitä, mitä se lähes koko kevään on ollut. Ja sehän on tietysti aina mukavaa, kun saadaan joukkoon jatkoa sieltä nuoremmastakin päästä.
Polun jäätiköt olivat sulaneet jo lähes olemattomiin ja ympäröivästä metsästäkin näyttivät lumet huvenneet siihen malliin, että ehkä jo ensi kerralla lähdemme koettelemaan, miltä pienemmän polun kulkeminen tuntuu. Mityään selvää reittiä ei vielä ole suunnitteilla, kunhan katsellaan vähän ympärille. Ja sitä mukaa, kun kelit kuivuvat, siirrytään vallan toisiin maastoihin jakuvioihin.Edelleen kaipailemme mukaan lisää osallistujia, sillä kuten vanha totuus kuulluu, joukossa on hauskempi syödäkin, tämä päteem yöas liikkumiseen.
Nämä alkavan kevään kävelyretket ovat mukavia myös siinä mielessä, ettei vielä ole kiusaa alkukesän riesasta, hyttysistä ja muista lentävistä verenimijöistä. Mitä nyt jokusen kimalaisen ja aikaisen perhosen näkee lentelevän.
15.4.2023
Kevättä ilmassa
Ei ollut perjantai ja kolmastoista, vaan lauantai ja viidestoista, kun Ikiliikkujat lähtivät kolmannelle kävelylenkilleen. Sään puolesta kaikki oli kohdillaan, aurinko paistoi, oli lämmin ja tyyni sää. Menneen viikon lämpö ja vähäinen vesisade olivat hiuduttanut jäätiköt reitiltämme lähes olemattomiin, toisin paikoin niistä oli vielä hitusia jäljellä. Kulku kävi rennommin, kun ei tarvinnut varoa liukasta polunpintaa.
Lenkin taitekohdassa käväistiin tarkistamassa Houhajärven jäätilanne ja pidettiin pieni tauko, venyteltiin hiukan, paitsi lihaksia, myös muistisoluja paikallisen nimistön merkeissä. Lähinnä kohteena olivat Ylistenjärveen liittyvät nimet, mutta sivuttiin siinä Houhajärveäkin. Järvi itsessään lepäsi vielä hyvin talvisissa väreissä.
Talven törröttäneet ruokojen röyhyt, vasta kuoriutumassa olevat pajunkissat ja vielä valkoisena aurinkoa heijasteleva jääkansi kertoivat, että ei ihan vielä ole kiirettä uimaan.
Alkava kevät näkyi jo kuitenkin tienvarren leskenlehtien keltaisena kukintana ja oli sinne jo joku aikainen pörisijäkin ehtinyt.
8.4.2023
Ikiliikkujat olivat taas vauhdissa!
Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan liike!
Ehkä Manu ei aikanaan tarkoittanut juuri meitä, mutta juuri tässä hengessä kokoontui porukkamme jo toiselle kävelylenkilleen lauantaina 8.4.2023. Ja jo toisen kerran oli sääkin meidän puolellamme. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja tuulikin oli kai pääsiäislomilla.
Edellisen viikon lumiset urat olivat muuttuneet osin pälvipaikoiksi, osin jäätikköisiksi. Keli oli siis mitä sopivin pienelle happihyppelylle.
Joukkommekin oli saanut lisävahvistusta, joten ihan mukavissa tunnelmissa aloitettiin pienen alkuvenyttelyn jälkeen.
Mieli teki jo poiketa polulta vähitellen lumen alta paljastuvaan metsäänkin, mutta toistaiseksi oli kuitenkin viisainta pysyä polulla. Ehkäpä jo ensi kerralla voimme ottaa uuden reitin, riippuu ihan siitä, miten lumet viikon aikana sula.
Jatkamme lenkkeilyä taas lauantaina 15.4. klo 13.00. Kokoonnutaan Tapiolankujan päässä ja katsotaan, mihin päin sieltä tällä kertaa on hyvä lähteä.
1.4.2023
Ikiliikkujien uusi kausi alkoi
Pitkän tauon jälkeen Ikiliikkujat kokoontuivat taas lauantaina 1.4. Sää oli mitä sopivin aloitukselle, pakkasta taisi olla siinä parin asteen vaiheilla, tyyni ja aurinkoinen varhaiskevään päivä.
Kokoontuminen oli tuttuun tapaan Tapiolankujan päässä ja tavoitteena tunnin kestävä ulkoilurupeama. Lunta oli vielä sikäli paljon, että reitiksi täytyi valita ajettu tai aurattu pohja. Sen vuoksi reittiä myös suunniteltiin sitä mukaa, kun edettiin.
Näin saatiin reitistä vaihteleva, aurattua tietä, ajettua traktoriuraa ja hiukkasen upottavaa kelkkauraa sopivasrti sekoitettuna. Kaikkiaan reitille tuli pituutta lähes kolme ja puoli kilometriä ja saimme kulumaan siihen aikaa hiukka runsaan tunnin. Koko aikaa ei kitenkaan painettu ”reikä päässä” vaan muutaman kerran otettiin joukko kokoon ja pidettiin pieni venyttelytauko. Ja taisipa tuossa tulla paikallisten elukoidenkin jäljet tutkituksi.
Tulevana lauantaina jatkamme ja toivottavasti saamme silloin lisää väkeä mukaamme. Ainakin sääennusteet lupailevat lämmintä ja aurinkoista lauantaipäivää.
Veikko Kurki
27.8.2022
Ikiliikkujien vesijakso päättyi
Elokuun ensimmäisestä lauantaista alkanut Ikiliikkujien ensimmäinen kausi saatiin päätökseesä viime viikon lauantaina. Jakso aloitettiin, lievästi sanoen, lähes myrskyisesti. Paikalle uskaltautuneita eivät tuuli ja suuret aallot pelottaneet. Vettä poljettiin noin tunnin verran, kukin halunsa ja kuntonsa mukaan. Ja harjoituksen jälkeen oli hyvä istahtaa hetkiseksi vaihtamaan kuulumisia ja jakamaan kokemuksia koetusta lämpimässä kesätuulessa.
Toinen kerta olikin sitten huomattavasti rauhallisempi olosuhteiltaan. Silloin tällöin laiskasti henkäilevä tuuli sai veden pinnan lainehtimaan juuri ssopivasti. Lämmin vesi ja lähes pilvettömältä taivaalta paistanut aurinko houkuttelivat jatkamaan pitempäänkin. Nyt voitiin jo tehdä pitempiäkin lenkkejä tutkiskelemaan, miltä rannat näyttivät järven puolelta ja vedenpinnaan korkeudelta katseltuina. Nämä ”vedenneidot” eivät meinanneet ollenkaan saada kyllikseen vedestä, kesäisestä tuulesta ja auringosta.
Kolmannella kerralla tuuli puhalteli taas vähän rivakammin. Sen ei kuitenkaan annettu haitata, vaan pulahdettiin sekaan vain kuin ennenkin. Sen verran tuuli ja aallokko hidastivat menoa, että mitään pitkiä tutkimusmatkoja ei kukaan yrittänytkään, vaan pyöriskeltiin enimmäkseen lähtöpaikan läheisyydessä. Edellisten kertojen tapaan pyrittiin tälläkin kerralla noin tunnin mittaiseen harjoitukseen, mitä kukin sitten sovelsi itselleen sopivaksi.
Neljännellä ja samaĺla viimeisellä kerralla vesi oli jo selvästi viileämpää, mitä edellisillä kerroilla. Ei se haitannut vähääkään, sillä vieläkin se oli hyvinkin lännintä ja aurinkokin paistoi taas lähes tyyneen järven pintaan. Oli oikein hyvät olosuhteet päättää tämä vesiliikunajakso, varmasti kaikille mukana olleille jäi tästä hyvinkin positiivinen muisto. Ensi vuonna sitten taas uudestaan. Ja onnistuneen jakson päätteeksi voi vaikka oikaista hetkiseksi ja antaa silmän ja mielen levätä näkyvässä maisemassa.
Kohtalaisen hyvistä olosuhteista huolimatta osallistujien määrä jäi vähäiseksi. Toivottavasti seuraava jakso, jossa siirrytään kuivalle maalle ja sauvakävelyyn, saa väkeä enemmän liikkeelle. Sillä niinhän se on, että teitä varten, hyvät kyläläiset, näitä tilaisuuksia yhteiseen liikuntaharrastukseen järjestetään.
Ikiliikkujien toinen jakso alkaa ensi lauantaina 3. syyskuuta klo 13.00. Kokoonnutaan Tapiolankujalla Kankaanpään (Myllyniemi) liittymän vaiheilla. Varustuksena kävelysauvat ja maastossa liikkumiseen soveltuvat jalkineet.
Tervetuloa siis mukaan kaikki ulkoliikunnasta innostuneet, vauvasta vaariin ja muariin!
13.8.2022
”Ol ningo birutten kans papuriihell ols ollu”
Tapiolan kyläyhdistys aloitti Kurjen Veikon johdolla lauantaina 6. elokuuta Tapiolan Ikiliikkujien toiminnan Ylistenjärvellä. Tällä tietoa Ikiliikkujat kokoontuvat loppukesän ja syksyn mittaan harjoittamaan ulkoliikuntaa joka lauantai. Seuraava kerta on la 20.8. klo 13.00 Ylistenjärven laavurannassa. Sinne siis!
Mutta tässä alla vielä pienet muistelot ekasta kerrasta.
Tämmösellä, jostain tualta lounasesta Suamesta lähtösi olevalla määritelmällä vois melko osuvastikkik kuvata niitä keliolosuhteita joisa Ikiliikkujat alotti toimintansa.
Tuuli repi varmaankis ste ainakit toistakymmenen metrisekunnin voimalla ja vauhrilla ja aallotki oli stes sem mukaset, ko piäni joukko ulkoilmaihmisiä kokkoontu tonne Taipaleevvuarel laavurantaa.
Liäkkö tää kesänem myrsky, vaim mikä ollus syynä, mutta porukkaa ei paikallet tulluk ku kolme henkee allekirjottanneel lisäks.
Sinnes stä stev vaa pulahrettii, Ylistejjärel lämpöseev vettee. Tuuli ja aallokko esti kaikellaise toiminna ohjaamisej jotej jokkaines stev vaa pulikoitti iha ommaa tahtiansaj ja sen aikaa, mitä katto luanikkaaks.
Kovvuurestansa hualimatit toi tuuli oli sevverra lämpöstä, että viä uinnij jälkeenki oli luanikasta istahtaa hiukaks aikaa stek kuulumisia vaihtaaj ja muutonkim muinosia muistelee.
Semmosta se oli, hiukkasen nihkee alku, mutta toivottavati ens lauantaehtoopäivällä puhaltellee vähäem maltillisemmij ja uusiakil liikkjia lähtee mukkaa.
Ainaki se viis osallistujjaa pitäs jostain saara liikkeelle. Pitemmän pälles se ste on se piänin ryhmäkoko.
Ja suunnitelmam mukkaaj jatketaa stev vesillä ninkaua ko vetet pyssyy lämpösinä. Eli että ens lauantaehtoopäivällä kello kolmettoieta, laavurannasa.
Toivottavasti trehvataa stes suuremmallakij joukolla.
Tervettulloo kaikki, jokka ootte ulkoliikunnasta innostunneita!