Ei ollut hanget korkeat nietokset sun muuta sellaista, kun Tapiolan vakaa kansa kokoontui seurakunnan leirimajalle kyläyhdistyksen puurojuhlaa viettämään. Pimeä ja vesisateentihkuinen koleus ympäröi tulijoita. Se kuitenkin jäi ovien ulkopuolelle sillä sisällä tunnelma oli hyvinkin lämmin ja valoisa. Väkeä tuntui kerääntyvän paikalle hiukan viimevuotista runsaammin. Ja jo vanhastaan totuttuun tapaan Seija, puheenjohtajan ominaiusuudessa toivotteli väen tervetulleeksi ja kehotti itse kutakin viihtymään tässä pienessä juhlatilaisuudessamme.

Juhlaan oli myös saatu nuorta vahvistusta Nokian suunnalta. Emilia soitteli pianolla taustoita jouluisiin lauluihimme ja hiukan muutakin. Oskari taas kunnostautui niinkin merkittävässä roolissa kuin nuotinkääntäjänä. Sisarusten yhteistyö sujui moitteettomasti ja mahdollisti näin varsin mukavalta kuuluvan kokonaisuuden.

Erityisen lisänsä juhlatunnelmaan toi sekin, että kylän väkiluku on kuluvan vuoden aikana kasvanut kahdella. Ja nämä kaksi uutta Tapiolan kylän asukasta, Lili ja Jalmari olivat nyt täällä tutustumassa muuhun kylän väkeen. He suoriutuivat kunnialla tästä ensimmäisestä suuresta esiintymisestään ja jättivät näin ollen hyvin positiivisen kuvan itsestään kyläläisten mieliin.

Muitten jutellessa niitä jos näitäkin, hääri Sakke köökin puolella varmistellen, että juhla sujuisi hyvin ja mutkattomasti myös tarjoiluitten puolesta. Eräs pitäjän suurista pojista kirjoitti aikoinaan, että ”kun ihminen muuttaa sydämensä ilon näkyväksi, siitä tulee ruokapöytä.” Osuvasti sanottu, sillä mikäs juhla se asellainen olisi, missä ei mitään suuhunpanntavaa olisi. Ei ainakaan tapiolalaisten puurojuhla.

Allekirjoittaneen tankkaaman puuropuheen jälkeen luikautettiin vielä laulunpätkä ja sitten päästiinkin jo itse asiaan. Ja puurohan oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Puurojonossa vaihdeltiin vielä kuulumisia pitkin ja poikin sellaistenkin kesken, jotka eivät sattuneet lähekkäin istumaan. Tunnelma oli hyvinkin välitön ja rento.

Puuro maistui kaikille ja hyvä näin. Olisihan se kumma puurojuhla ollut, missä puuro ei kelvannut olisi. Ja kun totuushan on se, että ”ei suull yksi syär, sil puhuta kans,” niin lusikoitten kalinankin yli kuului se sama kodikas puheensorina, mitä Seijakin alussa oli ihastellut, kun ei ollenkaan suunsijaa tahtonut saada.

Ja kuten tapana on ollut, puuron jälkeen oli vuorossa vapaa sana. Ja kuten edelleen on tapana ollut, kenelläkään ei näyttänyt olevan mitään sanomisen arvoista mielessään. Ihan tuppisuiksi ei siltikään jääty, sillä Leena oli ottanut hommakseen esitellä ja myydä Nurmin Jarin juuri ilmestynyttä kirjaa. Muutamia mallikappaleitakin oli mukana, joten ihan sikaa säkissä ei kenkään tarvinnut ostaa.

Vapaan sanan loppupuolella myös Emilia pääsi soittelemaan Avaruus kappaleen ikäänkuin lähtölaskentana sille odotetulle jakkaroitten luovuttamiselle. Kappale sopikin siihen paikkaan kuin tuulimylly naapurin tontille. Juhlan epävirallisesti virallinen osuus pääsi taas jatkumaan.

Perinteeksi on muodostunut, että kylään vuoden aikana syntyneille annetaan heti paikka, mihin istua. Nyt, kun näitä uusia kyläläisen alkuja oli peräti kaksin kappalein, oli ilo sitäkin suurempi. Ja hetihän sitä piti päästä kokeilemaan, josko siinä olisi hyvä istua. Hiukan Lili näyttää kysyväasti katsovan Jalmaria, että tällaisessako sitä nyt sitten tästä eteenpäin… Kokeilu sujui vanhempien avustuksella varsin tyydyttävästi.

Ennenvahnaan oli tapana sanoa, häistä puheenollen, että morsiamella piti olla jotakin uutta ja jotakin vanhaa ja jotakin sinistä. Koska nyt ei oltu häissä, noudatettiin tätä sanontaakin hiukan väljemmin. Ei tosin ollut morsiantakaan mutta olihan tässäkin jotakin uutta ja jotakin vanhaa. Ja ainahan näin joulunaikaan tuon sinisenkin voi korvata punaisella.

Ilta kului rattoisasti rennon seurustelun merkeissä. Ohjelma jatkui torttu- ja piparikahvien siivittäessä yleistä pulinaa. Taas oli vietetty yksi mukava iltapuhde kyläläisten kesken. Jätetty marraskuisen arjen huolet ja harmit sinne oven pimeämmälle puolelle. Unohdettu koko syksyn ja lähes koko vuoden jatkunut sumuinen kosteus.

Mutta olivat juhlat mitkä hyvänsä ja missä hyvänsä, aina on yksi asia varma. Joku siivoaa jäljet. Joku on, joka tiskaa, joku, joka katsoo, että paikat jäävät kuntoon. Siinä on yksi onnistuneitten juhlien kulmakivi. Ja se asia on täällä opittu ja osataan. Kaikkien kyläläisten kiitokset teille, jotka sen teette.

Tapiolan kyläyhdistys toivottaa kaikille kyläläisille tasapuolisesti mitä rauhallisinta ja muutenkin luonnikasta joulun aikaa!