Runoja lukivat Leena Hannula (oik.) ja Aili Riihimäki (vas.). Illan juonsi Maija-Leena Kero.

Vähähaaran Kotiseututalolla juhlittiin 30.8.2013 kesän päättymistä rakkaiksi käyneiden runojen parissa. Illan teemana oli ”Tämän runon haluaisin kuulla”. Tilaisuutta varten pyydettiin runotoiveita ja muistoja siitä, miksi joku runo on puhutellut kuulijaansa.

Eräs runotoiveensa esittänyt kirjoitti: ”Haluan esittää sydämelliset kiitokset tulevan runoehtoon järjestämisestä! Juuri tällaista olen itsekseni usein toivonut. Odotan ilolla ja innolla tulevan tapahtuman mielenkiintoista antia.

Olen ollut lapsuuden ajoista asti runouden ystävä. Iloitsen jo etukäteen juhlahetkestä Kotiseututalomme rauhaa huokuvassa, tunnelmallisessa, tutussa pirtissä.”

Tällaisten toiveiden kera oli ilo olla tekemässä tätä runomatineaa. Kuulijoiden lähettämiä  runotoiveita lukiessa oli helppo uskoa runon suureen voimaan ihmisen mielelle. Runo on mukana ilossa, surussa, luonnon kokemisessa ja muistoissa – jopa puolen vuosisadan takaa.

Lukija voi löytää runosta jotain itsestään ja kokemastaan. Runo voi olla jopa terapeuttinen, jos hän voi käyttää niitä omien tunteidensa ilmaisemisessa. Tämän matinean runoissa vuoropuhelu runon ja lukijan välillä toimi. Muistot mielirunosta tekivät jokaisesta runosta hyvin henkilökohtaisen.

Runoja lukivat Leena Hannula ja Aili Riihimäki. Illan juonsi Maija-Leena Kero.

Maisa Pursion runotoiveet eivät teknisistä syistä päätyneet esitettävien runojen joukkoon. Niinpä saamme lukea ne seuran kotisivuilta.

Maisa Pursio kirjoittaa:

Omista toiveistani ensimmäinen liittyy liki viidenkymmenen vuoden taa.
Olin nuori, juuri kaksikymmentä täyttänyt, astunut työelämään ja elämä oli täynnä suunnitelmia ja unelmia.
Olin tätini luona vierailulla, kun hän spontaanista onnitteli minua lausumalla Aila Meriluodon runon ” Kakskymmentä suvea”.
Runo pysäytti, pakahdutti, itketti ja nauratti. Edes aika ja vuodet kiireineen eivät ole poistaneet runon merkitystä minulle, se
sykähdyttää yhä edelleenkin ja palauttaa mieleen lämpimiä muistoja.

Aila Meriluoto, Kakskymmentä suvea

Kakskymmentä suvea sulta sain,
oi elämä. Itkenkö? En!
Kakskymmentä suvea omistain
minä kuljen iloiten.
Kevyt kantaa on taakka ja rientää tie,
joka polveillen, joka kisaillen vie
läpi suven viimeisen.

Kakskymmentä suvea sulta sain.
Soit rikkaasti, rikkaasti sen:
valon, varjon välkettä, tuulta vain
ja nuppujen runsauden.
Mitä siitä, jos eivät ne aukeakaan,
mitä siitä, jos ylitse vaalean maan
nous pilvi jo hirmuinen!

Kakskymmentä suvea sulta sain…
Jos sentään – itkisin,
älä huoli: se on pisar kastetta vain,
kuin kaste se haihtuukin!
Ah, helppoahan, niin helppoa ois
kakskymmentä suvea antaa pois
käsin nuorin ja ehdottomin!

Toinen runotoive onkin paljon uudempaa tuotantoa ja tunnelmaltaan täysin erilainen. Olen aina pitänyt Eeva Kilven maanläheisestä tavasta ilmaista asioita. Siksipä hänen runonsa ” Isoäiti” teoksesta ” Kiitos eilisestä” pysäytti.
Itsekin jo isoäitinä ja elämää monella tavoin kokeneena runo koskettaa, kietoo sisäänsä paljon tunteita,ymmärtämistä
ja hellyyttä.

 Eeva Kilpi, Isoäiti

Isoäitien silmissä asustavat sukupolvien katseet,
ne jotka ovat ennen häntä
kätkeneet ja vuodattaneet kyyneleitään,
kysyneet ja kimaltaneet hymystä
ja joissa elää hymyn ja kyynelten jatkuvuus,
nauru, ilo ja suru, kysymykset ja lannistumattomuus.

Niin elää ihmisessä ikuinen nuoruus
käsi kädessä iän kanssa,
kaikki iät alati läsnä,
sulkina, siipinä ympärillämme
sitä pientä tyttöä suojelemassa
joka kerran paljaana tähän maailmaan …..

ja jolta sen jälkeen aina vain vaadittiin
isona tyttönä olemista,
neitoutta, äitiyttä, itsenäisyyttä, vaimoutta,
uhrautumista, riippumattomuutta,
päätöksiä, valintaa ja kieltäytymistä,
ymmärtämistä, tekoja ja tekemättä jättämistä,
neuvokkuutta ja neuvottomuutta ….

Luetteloa voisi jatkaa
ellei se olisi tarpeetonta
kun lastenlasten kädet kiertyvät kaulalle,
kun katseet kohtaavat
ja jokin salattu, selittämätön
nousee voittoisana yli kaikkien
maailman kauheuksien
valtaamaan sydämen:
heltymys,
kiitollisuus,
rakkaus.

Maija-Leena Kero